Takaisin etusivulle
Harrastuksena luonnonvaraisten matelijoiden ja sammakkoeläinten tarkkailu

Linturetkeily ja ornitologia (lintutiede) ovat Suomessakin yleisiä ja "hyvämaineisia" harrastuksia. Mutta kun kerromme harrastavamme herpetologiaa (matelija-, ja sammakkoeläintiede) ja olevamme lähdössä herppiretkelle, ovat keskustelukumppanin katseet usein kummeksuvia. Matelijoita ja sammakkoeläimiä voi kuitenkin harrastaa luonnossa tarkkaillen samalla tavalla kuin lintujakin. Tällä sivulla esitellään herppiretkeilyä ja annetaan neuvoja ja vinkkejä aloittelevalle "herppibongarille" harrastuksessa alkuun pääsemiseksi.

Kyy Matelijoita ja sammakkoeläimiä, eli herppejä kuten tuttuvallisesti sanotaan, ei luonnossa näe yhtä usein kuin vaikkapa lintuja tai kasveja. Kasveja on kaikkialla ja lintujakin näkee jopa kaupunkien ydinkeskustoissa. Mutta herppien tarkkailu ei yleensä onnistu jokapäiväisen elämän ohessa. Etukäteen suunnitellulla herppiretkellä sopivaan maastoon voi pienellä tuurilla kuitekin helposti nähdä suurimman osan maamme lajistosta muutamassa tunnissa!

Vaatetus olosuhteiden mukaan

Herppien tarkkailu luonnossa ei ole välineurheilua. Mutta sopivalla vaatetuksella ja varusteilla hommasta voi tehdä mukavampaa niin itselle, kuin tarkkailtaville eläimillekin.

Maastoon lähdettäessä vaatetukseen on kiinnitettävä huomiota. Kaupungin laidalla olevaan puistoon lähtevälle varusteiksi riittävät ulkoiluvaatteet ja maastokelpoiset kengät, mutta esimerkiksi sammakkoeläimiä suolta etsivän kannattaa varustautua kumisaappain vaikka suo ei kaikkein vetisin olisikaan. Normaalilla tuurilla ne kiinnostavimmat eläimet ovat taatusti juuri sen märimmän ojan takana... Pitkävartisista kengistä ja pitkistä housuista on suojaa myös jos retkellä on riski törmätä hyttysiin, punkkeihin tai raapiviin oksiin.

Luonnollisesti muutkin maaston ominaisuudet ja vallitseva säätila vaikuttavat vaatetukseen. Oli maasto ja sää mikä tahansa, tärkeintä on pitää jalassa niin maastoon kuin jalkaankin sopivat kengät, ja päällä vaatteet jotka pitävät kuivana ja sopivan lämpöisenä koko retken ajan.

Varusteet mallilleen

Vaikka matelijat ja sammakkoeläimet yleensä päästävät rauhallisesti liikkuvan tarkkailijan hyvinkin lähelle, ei kiikarien mukaan ottaminen varmasti ole huono idea. Osa herpeistäkin on arkoja, eikä niin herppeihin hurahtanut kannata olla ettei kiinnittäisi huomiota myös vastaan tuleviin lintuihin ja muihin eläimiin joiden tarkkailuun kiikarit on ehdottoman hyödyllinen apuväline.

Herppibongauksessa mahdollisesti hyödyllisiä tarvikkeita: Kartta, GPS-laite (joka toimii myös kompassina), kiikarit, kamera, muistiinpanovälineet, sekä perusretkeilytarvikkeita kuten linkkuveitsi, muovipusiin pakatut tulitikut ja pieni ensiapulaukku (laastareita, sidetarvikkeita ja kyytabletteja). Käytännössä tutussa maastossa pärjää kuitenkin hyvin pienemmälläkin tarvikemäärällä.
Herppien tarkkailuun kiikarien ei tarvitse olla kovin vahvasti suurentavat, vaan 6-8 kertainen suurennos riittää mainiosti. Suurennosta tärkeämpiä ominaisuuksia ovat mahdollisuus tarvittaessa tarkentaa hyvin lähelle, sekä kiikarien valovoima. Valovoima tarkoittaa käännössä sitä kuinka hämärässä kiikareita pystyy käyttämään. Lähitarkennuskykyä on helppo testata itse ja valovoimaan vaikuttaa linssien koko: mitä suuremmat objektiivit ovat, sitä enemmän ne pystyvät keräämään valoa ja sitä hämärämmässä kiikareita pystyy käyttämään.

Kaikille kiikareille tärkeä ominaisuus on niiden laatu. Kuvan tulee olla reunojaan myöten kirkas ja terävä kaikilta matkoilta. Olin jokin aika sitten hankkimassa uusia kiikareita ja kaupassa eri laitteita testatessani osa malleista aiheutti heti silmille nostettaessa silmien kipeytymisen, mikä on varma merkki huonosta optiikasta. Maastossa myös vedenpitävyydestä on hyötyä, samoin jonkinasteisesta kolhujen kestävyydestä. Myös kiikarien kompaktius ja keveys voivat olla toivottavia ominaisuuksia.

Mikäli retki suuntautuu vieraaseen maastoon, kuuluvat kartta ja kompassi (ja niiden käyttötaito) luonnollisesti varustukseen. Erilaiset ulkoilu- ja suunnistuskartat ovat mainio apu alueilla, joilta niitä on saatavilla. Kaikki Suomen kolkat kattavat kartat löytyvät Maanmittauslaitoksen julkaisemista maastokartoista. Nykyään myös mahdollisesti takataskusta löytyvä GPS-laite voi olla hyvä apu suunnistamisessa, ja hyvien havaintopaikkojen sijaintitiedot saa sen avulla muistiin helposti ja tarkasti.

Jos tarkoituksena on lähteä etsimään hämäräaktiivia eläimiä hämärän laskettu on tehokas ja mahdollisimman leveän alueen valaiseva taskulamppu ehdoton apuväline. Jos kyseessä on pidempi retki, pienestä ensiapulaukusta, muovipussissa kuljetettavista tulitikuista, retkipuukosta ja muista perusretkeilytarvikkeista voi olla apua. Nämä ovat kuitenkin kaikkeen luonnossa liikkumiseen ja retkeilyyn liittyviä perusasioita, joten niitä ei tässä käsitellä sen laajemmin. Yleisestä luonnossa liikkumisesta ja retkeilystä kiinnostuneelle löytyy kirjastoista ja kirjakaupoista monia kattavia teoksia.

Liikkeelle kirjaston kautta

Ennen maaston lähtemistä innokkaan havainnoitsijan kannattaa viettää tovi kirjallisuuden parissa, eikä kenttäkäsikirjan ottamista maastoonkaan kannata arastella.

Jotta herppejä luonnosta löytää muutenkin kuin sattumalta, on niiden elintapoja hyvä tuntea jonkin verran. Lajien levinneisyydestä, elinympäristöistä ja elintavoista on tiedettävä vähintään perusasiat, jottei esimerkiksi lähde etsimään kyytä tammipakkasilla tai rupimanteria Nuuksiosta. Eräs helpoimista tavoista tutustua eläinten perustietoihin on lukea näiden sivujen lajiesittelyjä. Painetun kirjallisuuden puolella hyvä tietolähde on kenttäkäyttöön tarkoitettu käsikirja, johon on koottu yksiin kansiin tietoja kaikista tietyn alueen tiettyyn eläinryhmään kuuluvista lajeista. Lisäksi kenttäkäsikirjoissa on usein määrityavaimia joiden avulla joskus hyvinkin samanoloisia lajeja pystyy helpommin erottamaan toisistaan. Eläinten määrittäminen lajilleen kun on perusvaatimus herpetobongaukselle, mikäli havainnoistaan haluaa kertoa muille, tai edes itse saada niistä täyttä mielihyvää.

Joitakin tällä sivulla mainittuja teoksia. Suomeksi herppejä käsitteleviä kenttämääritysoppaita ei valitettavasti ole olemassa kuin yksi, ja sekin jo vanha ja sisällöltään osittain vanhentunut, brittialkuperää oleva Arnoldin, Burtonin ja Ovendenin Euroopan matelijat ja sammakkoeläimet (Tammi, 1978). Uudempaa matelijoita ja sammakkoeläimiä käsittelevää uutta suomenkielistä kirjallisuutta on julkaistu viime aikoina jonkin verran, ja osa uusista kirjoita sisältää myös lajiesittelyjä ja määritysvinkkejä, vaikkeivat teokset perinteisiä kenttämääritysoppaita olekaan. Kirjoja ja muuta hyödyllistä luettavaa esitellään tämän sivuston kirjallisuus-sivulla.

Muilla kielillä oppaita on kirjoitettu useita, ja esimerkiksi ruotsia taitavan kannattaa tutustua Tomas Cedhagenin ja Göran Nilssonin teokseen Grod- och kräldjur i Norden (Fjältbiologerna, 1991). Erilaisia käsikirjoja voi etsiskellä hyvin varustetuista kirjakaupoista ja kirjastoista. Käytännössä parhaiksi havaittuja ovat (kustantanien omat) nettikirjakaupat ja Suomen herpetologisen yhdistyksen kirjasto, joka on jäsenistön käytössä veloituksetta.

Jos pääsee niin onnelliseen tilanteeseen, että pääsee valitsemaan eri käsikirjojen välillä, on valinnassa syytä kiinnittää huomiota tekstien laajuuteen ja kuvien laatuun. Itse pidän piirroskuvitettua teosta valokuvallista kilpailijaansa parempana, sillä piirroksiin saadaan varmemmin mukaan kaikki erilaiset ulkoasuvaihtoehdot (esim. koiras, naaras ja nuori eläin tai maantieteelliset variaatiot) ja määrityksessä tärkeät tuntomerkit. Myös yksityiskohtia esittelevien viivapiirrosten suuri määrä on usein hyvä merkki. Esimerkiksi kotimaisten Rana-lajien määritykseen käytetään takajalan sisimmän varpaan alapinnassa olevaa kyhmyä joka ei näy yleiskuvassa millään, ja lähikuvssakin usein huonosti. Hyvän kenttäoppaan tunnusmerkkejä ovat myös määrityskaavat, sekä kuvaukset sammakkoeläinlajien muna- ja toukkavaiheista.

Mikäli eläimistä haluaa saada laajemman kuvan, omaan kirjastoon on hankittava teoksia joissa näitä eläimiä käsitellään myös laajemmin kuin vain määrittämisen näkökulmasta, kuten kenttäoppaissa on usein tapana. Aivan erinomainen hankinta luettavaksi on vaikkapa Lauri Kolin päätoimittama Suomen eläimet -sarjan Kalat, sammakkoeläimet ja matelijat –niminen osa (Weilin+Göös, 1984). Jos vielä tämänkin, tai vastaavan muun yleiskirjallisuuden jälkeen haluaa jatkaa uuden oppimista, on siirryttävä (yleensä vieraskielisen) ammattikirjallisuuden tai lajikohtaisten tutkimustulosten puolelle.

Sammakoita on mahdollista määrittää myös niiden ääntelyn perusteella ja tämän taidon opettelemisessa erilaiset äänitteet voivat olla hyödyksi. Suomalaista sammakkoäänitettä ei ole julkaistu, mutta laajemin pohjoismaista tai eurooppalaista lajistoa käsitteleviä CD-levyjä on olemassa joitakin. Suositeltavaksi kelpaava levy on vaikkapa Pär Brännströmin ja Krister Mildin Spelläten hos våra Nordiska groddjur (Svenska Naturskyddsföreningen, 1993).

Lisätietoja ja tarkempia kirjaesittelyjä kotimaisia matelijoita ja sammakkoeläimiä käsittelevästä kirjallisuudesta löytyy tämän sivuston kirjallisuussivulta.

Saa katsoa muttei koskea

Kaikki perinteiset kotimaiset sammakkoeläimet ja matelijat ovat kyytä lukuun ottamatta rauhoitettuja, joten niihin pätee vanha sääntö: "katsoa saa, muttei koskea". Ja vaikkei eläin olisikaan rauhoitettu, on asiallisempaa olla koskematta siihen, ellei eläimen häiritsemiseen ole painavaa syytä.

Jos herppiretki suuntautuu rauhoittamattomien eläinten pariin (esimerkiksi ulkomailla), ja tarve käsitellä eläimiä on voimakas, kannattaa mukaan varata nippu läpinäkyviä muovipusseja. Jos jotain eläintä haluaa tutkia tarkemmin esimerkiksi määrityksen varmistamiseksi on eläin näppärä laittaa yhteen näistä pusseista ja täyttää pussi ilmalla. Tällöin tarkastelun kohdetta ei tarvitse pitää pitkiä aikoja käsissä, sitä on helppo tutkia joka puolelta. Eikä eläin pääse puremaan tai karkailemaan kesken kaiken. Sammakkoeläinten kohdalla tulee muistaa että ihmisen iholla oleva hiki ja rasvat ovat haitallisia eläinten herkälle iholle, ja toisaalta sammakkoeläimet usein erittävät ihostaan myrkyllisiä ainesosia. Sammakkoeläinten tulee myös jatkuvasti pysyä kosteina, mikä järjestyy lirauttamalla tilkka vettä muovipussin pohjalle.

Koska muovipussi ei hengitä, ei eläintä voi kovin pitkään pitää pussissa. Toinen vaihtoehto on läpinäkyvä muovipurkki, mutta kova muoviastia on muovipussia vaikeampi kuljettaa maastossa ja halkeaa tai naarmuuntuu helposti käyttökelvottomaan kuntoon. Oli astia mikä hyvänsä, ei eläintä pidä pitää vangittuna muutamaa minuuttia kauempaa. Herppi tulee palauttaa täsmälleen siihen paikkaan josta sen on kerännytkin ja varmistaa, että se pääsee hyvin liikkeelle ja piiloon linnuilta ja muilta pedoilta.

Sanomattakin lienee selvää, että vaikka kyy ei ole rauhoitettu, ei myrkkykäärmettä tavallisen tarkkailijan tule käsitellä ollenkaan. Jos kyyhyn haluaa koskea, täytyy olla varustautunut asianmukaisilla suojahanskoilla, käärmekoukulla, tai muilla sopivilla apuvälineillä.

Miten herppejä löytää?

Usein kuulee väitettävän, että herppejä on vaikea löytää. Iloisesti sirkuttaviin ja ympäriinsä lenteleviin lintuihin verrattuna herppeihin törmää sattumalta harvemmin, mutta jos tuntee niiden tavat ja pitää silmänsä oikeissa paikoissa auki, ei herppienkään löytäminen sopivana ajankohtana ole erityisen hankalaa.

Nuoria juuri maalle nousseita rupikonia heinäkuussa. Kevät on havainnointiin otollisinta aikaa. Paistattelevat lajit nauttivat ensimmäisistä auringon lämmittävistä säteistä ja myöhemmin keväällä eläimet ovat joko matkalla lisääntymisalueilleen, tai jo lisääntymispuuhissa. Lisäksi lisääntymisalueille kerääntyy toisinaan suuriakin joukkoja eläimiä yhteen ja samaan paikkaan. Keväällä kasvillisuus ei myöskään vielä ole vielä peittävimmillään, mikä helpottaa maan pinnan tuntumassa liikkuvien eläinten havaitsemista.

Etelä-Suomessa herppikausi alkaa, vuodesta vähän riippuen, huhtikuun alkupuolella jolloin ensimmäiset sammakot, kyyt ja sisiliskot heräilevät. Paras huippu osuu huhtikuun puolivälin paikkeille kun loputkin lajit alkavat heräillä. Vielä huhtikuun loppupuolen ja toukokuun alun aikana kannattaa luonnossa liikkua ahkerasti. Yksittäisiä eläimiä toki voi nähdä ajankohdasta riippumatta, mutta suurempien massojen esiintymiset voivat olla hyvinkin "teräväreunaisia". Pohjoisempana kevät luonnollisesti tulee myöhemmin: ensimmäiset herpit ryömivät esille talvipaikoistaan ilman keskilämpötilan kohottua viiden asteen paremmalle puolelle.

Kesällä eläimet leviävät tasaisemmin maastoon ja rehevä kasvillisuus piilottaa ne tehokkaammin, joten niiden näkeminen, ainakaan suurissa määrin vaikeutuu. Sammakkoeläinten toukat kehittyvät kesän aikana, joten niitä, ja niiden maallenousua heinä-elokuussa voi pitää eräänä kesän poimmista havainnoitavista. Syksyllä eläimet jälleen alkavat vaeltaa talvehtimispaikoilleen ja joutuvat paistattelemaan enemmän ilmojen viiletessä. Otollisten talvehtimispaikkojen tuntumassa olevat lämpimät kivet ja kalliot ovatkin tuolloin parasta seutua matelijoiden tarkkailulle. Sammakkoeläimiä puolestaan näkee lampien ja muiden vesien rannoilla, missä osa eläimistä palaa veteen horrostamaan.

Päiväaktiivisten lajien tarkkailuun parhaita ovat lämpimät ja melko tyynet päivät. Erityisen kylmällä säällä eläimet eivät välttämättä liiku laisinkaan. Parasta vuorokaudenaikaa bongailuun ovat aamu ja myöhäinen iltapäivä, jolloin aurinko ei porota kuumimmillaan. Sammakkoeläimet puolestaan vaativat kosteutta, joten ne liikkuvat aktiivisimmin kasteen kostuttaessa maan hämärän aikaan ja sadesäällä. Oli aika mikä tahansa parhaan tuloksen saa liikkumalla rauhallisesti ja tömistelemättä sekä pitämällä sekä silmät että korvat auki. Kaikki ruohikon heilahdukset Suomen herpetologisen yhdistyksen herppiretki Espoossa keväällä 2004. ja rapinat kannattaa tutkia huolella, ja kokeneimmat harrastajat pystyvät ruohikon kahinasta jopa päättelemään siellä liikkuvan eläimen tyypin.

Aivan aloitteleva harrastaja saattaa kaivata kokeneempien apua niin hyvien retkikohteiden löytämiseen, kuin maastossa toimimiseenkin. Tällöin voi yrittää löytää jonkin järjestetyn herppiretken. Suomen herpetologinen yhdistys järjestää vuosittain maastoretkiä, joille tervetulleita ovat kaikki asiasta kiinnostuneet. Viime vuosina myös suurimpien kaupunkien luontoretkiohjelmiin on ilmaantunut perinteisten linturetkien rinnalle herppeihin erikoistuneita retkiä, tai retkiä joilla tutustutaan kaikkeen luontoon, herpit mukaan lukien. Opastetulla retkellä aloitteleva harrastaja pääsee tutustumaan maastoon ja paikkoihin opastetusti, sekä saa asiantuntevaa opastusta eläinten löytämiseen ja havainnontiin parhaalla mahdollisella tavalla: paikan päällä itse osallistuen.

Havainnot talteen

Missä ja milloin tahansa herppejä tarkkaileekin, kannattaa havainnnot aina kirjata ylös. Vaikka muisti olisi kuinka hyvä ei kaikkia havaintoja voi muistaa enää vuosien päästä. Jonkin havainnon tarkan päivämäärän tai olosuhteiden mieleen palauttaminen voi kuitekin olla ensiarvoisen tärkeää myöhempiä retkiä suunnitellessa. Muistiinpanojen kirjaamiseen ei tarvita kuin muistivihko ja kynä, joten ainakaan välinekustannusten suuruuteen muistiinpanojen tekeminen ei voine kaatua.

Havainnoista on hyvä kirjata ylös vähintään havaittu laji, havaintopaikka (mahdollisimman tarkasti) ja päivämäärä. Muita myöhemmin hyödylliseksi usein osoittautuvia tietoja ovat tieto ympäristöstä, kellonaika, säätila, eläimen käyttäytyminen ja lajin määrityksen perusteet siinä tapauksessa että kyseessä on harvinainen tai vaikeasti määritettävä laji. Huolellisesti havaintonsa kirjaava tekee mahdollisuuksien niin salliessa muistiinpanoja myös havaittujen eläinten sukupuolesta, koosta ja yksilömääristä.

Mikäli jonkin yksilön määritys on epävarma, tulee se kirjatakin muistiin epävarmana ja ottaa ylös mahdollisimman paljon tuntomerkkejä, joilla se mahdollisesti myöhemmin voidaan määrittää. Video ja valokuvat niin itse eläimestä, kuin myös elinympäristöstä ovat myös arvokasta materiaalia, erityisesti maastossa tunnistamattomaksi jääneen eläimen jälkikäteen määrittämisessä.

Kotimaassa tehdyt havainnot kannattaa myös ilmoittaa Eläinmuseon matelijoiden ja sammakkoeläinten levinneisyyskartoitukseen. Havaintonsa voi ilmoittaa joko aina niitä tehdessään, tai keskitetysti esimerkiksi kerran vuodessa. Ilmoittaminen tapahtuu Internetin kautta kartoituksen webbisivuilla. Rantakäärmeen kuvaamista.
Eläinten valokuvaaminen on yksi tapa harrastaa, tai vain dokumentoida havaintoja. Rauhallisesti liikkuen herppejä pääsee usein hyvinkin lähelle, jolloin niistä saa mallikkaita valokuvia ilman pitkiä linssejä ja erikoistaitojakin. Herppikuvaaminen onnistuu hyvin jopa hyvälaatuisella pokkarikameralla, vaikka tässä kuvassa käytössä onkin hieman järempi kuvauskalusto.

© 2006-2015 Niina ja Joonas Gustafsson

Takaisin etusivulle