Perinteisten kymmenen matelija-, ja sammakkoeläinlajin lisäksi Suomen luonnosta on aikain saatossa tavattu muitakin matelijoita ja sammakkoeläimiä. Mölysammakko asutti muutamaa eteläsuomalaista merenrantaruovikkoa 1900-luvulla runsain joukoin. Laji hävisi maastamme vuonna 1960, ja sen jälkeen siitä on saatu vain epävarmasti jääneitä havaintoja. Kesällä 2008 alettiin Turussa saada havaintoja vihersammakoista, joiden myöhemmin todettiin edustavan kahta eri lajia. Vuonna 1993 Kotkasta puolestaan löydettiin yksittäinen viherkonna, joka on saattanut kulkeutua sinne merivirtojen tai laivojen mukana. Kesällä 2013 Turun seudulta raportoitiin myös yksittäisestä alppimanteripopulaatiosta ja keväällä 2014 parista hietasisiliskopopulaatiosta. Kesän 2015 aikana Lounais-Suomesta on löydetty luonnosta sekä vuoristokellosammakoita, että euroopanlehtisammakoita. Jälkimmäisiä ilmeisesti asustaa myös jossakin päin Helsinkiä.

Lisäksi luonnostamme löytyy säännöllisesti terraariostaan karanneita, tai tarkoituksella vapaaksi luontoon päästettyjä kilpikonnia. Useimmiten ne ovat punakorvakilpikonnia (Trachemys scripta elegans) jotka on hylätty sen jälkeen kun ne ovat kasvaneet liian suuriksi kotiakvaarioonsa. Maakilpikonnista yleisimpiä karkulaisia ovat nelivarvaskilpikonnat (Testudo horsfieldii) ja kreikankilpikonnat (Testudo hermanni), jotka karkaavat omistajaltaan yleensä ulkoilutuksen yhteydessä.

Tiedossa on myös useita tapauksia joissa vapauteen päässeet kilpikonnat ovat pystyneet talvehtimaan Suomen luonnossa talven yli. Pysyvämpää tai lisääntyvää villien punakorvakilpikonnien- tai muidenkaan entisten lemmikkimatelijoiden kantaa maassamme ei kuitenkaan tunneta, vaikka yksittäisiä karanneita kilpikonnia, liskoja ja käärmeitä havaitaankin säännöllisesti. Tässä tekstissä terraarioistaan karanneet entiset lemmikit kuitenkin sivuutetaan, ja tekstissä keskitytään maahamme muulla tavalla tulleisiin, tai täällä paremmin menestyneisiin lajeihin. Suomen lähialueilla tavataan runsaasti lajeja joita Suomen alueelta ei ole löydetty. Matelijalajeja lähialueillamme on vain yksi kotimaatamme enemmän, mutta sammakot ovat naapuristossamme paljon meitä monilukuisempia: Virossa tavataan yhteensä 11 sammakkoeläinlajia ja Ruotsissa 14 lajia. Niinpä on enemmän kuin todennäköistä että jossain vaiheessa uusia lajeja alkaa löytyä Suomesta lisääkin. Nykyaikainen rahtiliikenne mahdollistaa eläinten kulkeutumisen maahamme myös kauempaa maailmalta, kuten ilmeisesti on käynyt ruokasammakoidemme osalta.

Omistajiensa luontoon hylkäämiä punakorvakilpikonnia (Trachemys scripta elegans) löydetään Suomen luonnosta vuosittain. Nämä kilpikonnat on kuvattu eläintarhassa.

Euroopanlehtisammakko (Hyla arborea) saattaisi olla laji, joka lähivuosina asuttautuisi maahamme. Joitakin varmistamattomia äänihavaintoja lajista jo onkin, mutta vahvistettua havaintoa Suomesta ei vielä ole löytynyt.

Suomea etelässä ja lännessä ympäröivä meri on herpeille vaativa ylitettävä, mutta on mahdollista että jokin eläin saattaisi kulkeutua Viron rannikolta merivirtojen mukana Suomeen saakka. Todennäköisempi on kuitenkin skenaario jossa eläin kulkeutuu Suomeen ihmisen mukana. Joko tietoisesti vastuuttomien eläinharrastajien mukana tai omatoimisesti tavaroiden seassa piilotellen. Meillä on ollut kotonamme hoidossa kaksi haisukonnaa (Epidalea calamita) ja yksi mölysammakko (Pelophylax ridibundus) jotka ovat kaikki salakuljettaneet itsensä Suomeen. Yksi salaattilastin, toinen turpeen ja kolmas hevoskuljetusvaunun mukana. Nämä kolme yksilöä jäivät kiinni ja toimitettiin paikallisille eläinsuojelyhdistyksille, mutta kukaan ei tiedä miten paljon tällä tavalla Suomeen tulee eläimiä joita ei saada kiinni. Tai jotka lasketaan tietämättömydestä meikäläiseen luontoon, kuten ihmiset usein mielellään tekevät löytäessään eläimen sisätiloista. Ilmeisesti Helsingin historiallinen mölysammakkohdyskuntakin sai alkunsa ihmisen luontoon laskemista eläimistä ja ehti asua paikalla vuosia (ja kasvaa sinä aikana monisatapäiseksi) ennenkuin se tuli tutkijoiden tietoon. Niinpä jos kotimaamme luonnossa liikkuessasi tapaat jonkin suomalaiseen lajistoon kuulumattoman eläimen, ilmoita löydöstäsi välittömästi paikalliseen eläinmuseoon, yliopiston biologian laitokselle, tai Helsingin Luonnontieteelliseen keskusmuseoon. Ilmoituksen voi tehdä myös webissä osoitteessa laji.fi/sammakot-ja-matelijat. Tutkijat seuraavat ja pitävät kirjaa Suomessa tavatuista lajeista. Ja jos löytämäsi uusi laji sattuu olemaan matelija tai sammakkoeläin, saa siitä ilmoittaa myös tämän sivuston ylläpitäjille jotta saamme pidettyä tämän sivun ajantasaisena :-)

Ensimmäinen havainto mölysammakosta Suomessa on vuodelta 1937. Tuolloin sen kuultiin kurnuttavan Helsingin Vanhankapunginlahdessa, vaikka lajia ei vielä tuolloin saatukaan määritettyä. Seuraavana kesänä mölysammakoita löytyi myös Saunalahdesta, ja kesällä 1939 niitä ammuttiin lahdelta noin 125 yksilöä. Vuonna 1940 mölysammakoita löytyi myös Porvoojoen suistosta Ruskikselta, ja myöhemmin 1940-luvulla sammakoita havaittiin myös muualla Porvoossa. Vuonna 1941 Esko Suomalainen julkaisi lajin havainnot Luonnon Ystävä -lehdessä [LY 3/1941, s. 86-91].

Ilmeisestkin mölysammakot tulivat Helsinkiin ihmisen tuomina. Tiedetään että kymmenisen vuotta ennen ensimmäisiä havaintoja Helsingissä asui terraarioharrastaja jolla oli kokoelmassaan mölysammakoita joista hän halusi luopua. On epäselvää olivatko ensimmäiset mölysammakot peräisin hänen kokoelmastaan vai olivatko sammakot päätyneet merenlahteen jotain muuta kautta. Selvää on kuitenkin että laji pystyi Helsingissä ja Porvoossa lisääntymään omatoimisesti. Porvooseen mölysammakot kulkeutuivat todennäköisesti Helsingistä sinne istutettujen ruutanoiden mukana.

Yhtä mystisesti kuin mölysammakot ilmestyivät, ne myös katosivat kolmekymmentä vuotta myöhemmin. Sammakoita ammuttiin niiden kovaäänisen ääntelyn takia, mutta ilmeisesti lopullisen niitin niiden tarinaan Suomessa iski jatkuvasti lisääntynyt veden saastuminen. Viimeinen 1900-luvun havainto mölysammakosta maassamme on vuodelta 1960.

Kesäkuun 2008 alkupuolella Turun Ruissalon ruoikoissa liikkunut lintuharrastaja kuuli lintujen laulun seassa erikoisen äänen jota hän ei pystynyt tunnistamaan. Yhdessä muiden lintuharrastajien kanssa ääni määritettiin mölysammakoksi. Myöhemmin määritys kuitenkin korjaantui ruokasammakoksi (Pelophylax kl. esculentus). Turun havainnot kuitenkin polkaisivat käyntiin lukuisat mölysammakkohavainnot ympäri Suomen. Esimerkiksi kesällä 2013 netissä alkoi kiertää video, jolla väitettiin kuuluvan Helsingissä samana kesänä kuvattu mölysammakko. Ensimmäistäkään 2000-luvun mölysammakkohavaintoa ei kuitenkaan ole pystytty kiistattomasti todentamaan oikeasksi.

Luontaisesti mölysammakkoa tavataan Itäisessä Keski-, ja Etelä-Euroopassa sekä idässä aina Kiinaan saakka. Suomea lähimmät luonnonvaraisina elelevät mölysammakot asustavat Virossa.

Mölysammakko on suurikokoinen, jopa 15 cm mittaiseksi kasvava vihreä sammakko. Selkäpuolen kuviointi ja väritys muuntelevat suuresti elinalueen mukaan. Mölysammakko muistuttaa suuresti muita eurooppalaisia vihersammakoita, joista sen auttaa erottamaan mm. pieni metatarsaalikyhmy ja suhteessa pitkät takajalat.

Mölysammakko kuuluu vihersammakoihin, mikä tarkoittaa että se viihtyy valtaosan ajasta suurina yhdyskuntina vedessä tai sen aivan välittömässä läheisyydessä. Keski-Euroopassa mölysammakon voi tavata melkein mistä tahansa vedestä, mutta useimmiten se viihtyy suuressa lammessa, järvessä tai joessa. Suomessa mölysammakot asustivat merenrantaruovikoissa.

Mölysammakon ääntely muistuttaa naurua. Se on äänekästä, moninaista raakuntaa ja kaakatusta. Mölysammakot ääntelevät läpi kesän myös päivisin, mutta voimakkainta kurnutus on alkukesästä.

Huhtikuussa paimiolainen matelijaharrastaja liikkui lounais-suomalaisella hiekkakuopalla ja sattui bongaamaan vihertävän sisiliskon. Hän sai eläimen kiinni, ja laji saatiin vahvistattua hietasisiliskoksi. Myöhemmillä retkillä paikalta löytyi hietasisiliskoja useampiakin. Joukossa oli molempia sukupuolia, sekä nuoria yksilöitä, joten vaikuttaa siltä, että laji lisääntyy kyseisellä paikalla. Myöhemin keväällä hietasisiliskoista saatiin muitakin havaintoja luonaisesta Suomesta. Idässä hietasisiliskoa tavataan Venäjän puolella, hyvin lähellä Suomen rajaa. Koska havainnot tehtiin Lounais-Suomesta, ei ole uskottavaa että liskot olisivat pystyneet leviämään Suomen läpi kenenkään huomaamatta. Periaatteessa olisi mahdollista että liskot olisivat levinneet Ruotsin puolelta saaristoa pitkin, mutta koska havaintoja ei mistään Ruotsin mantereen ja Turun väliltä löytynyt, tuntuu luontainen levinneisyys tätäkin kautta epätodennäköiseltä. Näin ollen ihmisen mukana leviäminen Suomen puolelle lienee todennäköisin vaihtoehto. Hietasisilisko on "EU:n direktiivilaji", ja koska eläinten alkuperää ei vielä varmasti tunneta, ovat viranomaiset ottaneet varovaisuusperiaatteen mukaan kannan, jonka mukaan eläimet ja niiden asuinympärostö ovat suojeltuja, kunnes tarkempaa tietoa liskojen alkuperästä saadaan varmistettua. Suomen rajojen ulkopuolella hietasisiliskon lähimmät tunnetut elinalueet ovat Baltiassa, Venäjän Karjalassa, sekä Keski- ja Etelä-Ruotsissa. Keski-Euroopassa lajia tavataan laajalti, Britanniasta Venäjälle ja Ranskasta Balkanin niemimaalle. Välimeren alueella: Iberian niemimaalla, Italiassa tai Kreikassa sen korvaavat muut sisiliskolajit. Idässä levinneisyys jatkuu Keski-Aasiaan.

Hietasisiliskoja. Yllä koiras, alla naaras. Kuvat: © Esa Peltola.

Hietasisilisko on perinteistä sisiliskoa aavistuksen suurempi, ja usein väritykseltään vihertävä. Hietasisiliskon pituus kuonosta kloaakin aukolle jää yleensä alle 9 cm. Häntä on vartaloa pidempi, toisinaan jopa lähes tuplasti vartalon pituinen, jolloin kokonaispituus voi nousta yli 20 cm. Hietasisilisko on myös ruumiinrakenteeltaan sisiliskoa tanakampi, mikä lisää suuruuden tuntua. Väritys on hyvin vaihteleva: Koiraan kyljet voivat, erityisesti lisääntymisaikaan olla vihreät tai vihertävät. Selän yläosa on ruskea. Koiraan vihreiden kylkien ja ruskean selän välillä on usein vaalean ruskeat alueet, jotka muodostavat nistasta hännän pähän kulkevan vaalean juovan. Naaraat ja nuoret yksilöt ovat kauttaaltaan rusehtavia tai harmahtavia. Selässä ja kyljissä on molemmilla sukupuolilla tummia pisteitä, läiskiä tai silmätäpliä. Vatsapuoli on selkää vaaleampi ja vähemmän kuvioitu. Erityisesti ruskeaa naarasta voi olla hankala nopeasti erottaa sisiliskosta.

Hietasisiliskon tyypillinen elinympäristö, on lajin nimen mukaisesti, kanervaa kasvava hietanummi, hiekkakuopan laita-alue tai muu aurinkoinen, kuiva ja hiekkapohjainen paikka, missä on tiheää kasvillisuutta. Keski-Euroopassa niitä tavataan myös puutarhoissa, teiden ja rautateiden laidoilla, sekä peltojen reunoilla. Lisko on päiväaktiivinen, ja liikuskelee usein matalan kasvillisuuden, Suomessa kanervien, seassa ravintoa etsimässä.

Toukokuussa 2013 luontokuvaajat olivat löytäneet Turun lähistöltä metsälammesta omituisen näköisiä salamanterieläimiä. Valokuvien perusteella eläimet määritettiin alppimantereiksi (aiemmalta nimeltään alppivesilisko). Joukossa oli molempia sukupuolia, joten kantaa epäillään lisääntyväksi. Lähialueen lammista on lähdetty etsimään lisää näitä keskieurooppalaisia mantereita, mutta ilmeisesti kanta on rajoittunut toistaiseksi kahteen lampeen. Paikalliset ympäristöviranomaiset pohtivat ensin kannan tuhoamista, mutta tarkoituksellisesta tuhoamisesta on sittemmin luovuttu. Turun ja lajin luontaisten keskieurooppalaisten elinalueiden pitkän välimatkan takia on selvää, että salamanterieläimet ovat ajautuneet Suomeen tavalla tai toisella ihmisen mukana, ja ovat näin ollen vieraslaji kotomaamme luonnossa. Alppimanterin tieteellinen nimi on viime vuosina vaihtunut useaan kertaan taksonomien tehdessä työtään. Perinteisesti laji tunnettiin nimellä Triturus alpestris. Tovin se kulki nimellä Mesotriton alpestis, kunnes nykyään käytössä oleva Ichthyosaura alpestris vahvistui uudeksi nimeksi. Matelijoiden ja sammakkoeläinten nimistötoimikunta on esittänyt lajin suomenkieliseksi nimeksi alppimanteria. Aikaisemmin laji tunnettiin suomeksi nimellä alppivesilisko. Lajia tavataan läntisessä Keski-Euroopassa ja Balkanin niemimaalla Kreikkaan saakka. Suomea lähimmät kannat ovat eteläisessä Tanskassa ja Pohjois-Saksassa. Lajista tunnetaan levinneisyysalueellaan useita alalajeja, jotka eroavat toisistaan erityisesti koiraan kutuasun ulkonäön perusteella.

Suomessa tavatut alppimanterit ovat usein erityisen tummia, kuten ison kuvan koiras. Pikkukuvassa sinertävämpi nuori naaras. Kuva: © Sammakkolampi.fi.

Alppimanterin kokonaispituus voi saavuttaa 12 cm, mutta useimmiten ne jäävät tätä pienemmiksi. Koiraat ovat naaraita pienempiä. Lajille tyypillistä on tumma selkäpuoli ja keltainen tai oranssi, yleensä kuvioton vatsa. Suomessa tavatut alppimanterinaaraat ovat erityisen tummia. Nopeasti katsoen eläimet voivat vaikuttaa lähes mustilta, ja muistuttavat siten selkäpuoleltaan suuresti rupimanteria. Rupimanterista alppivesiliskot on kuitenkin helppo erottaa vatsapuolen perusteella: rupiliskon oranssia vatsaa kuvioivat tummat läiskät, kun alppimanterien vatsa on yleensä tasaisen oranssi. Kutuasuisilla koirailla on yhtenäinen, hyvin matala ja tasareunainen harja, sekä kyljissä tummia täpliä ja sinertävää väritystä. Alpeilla lajista tavataan neoteenisia kantoja, jollainen saattaisi olla mahdollinen myös Suomen karuissa oloissa.

Alppimanterit viihtyvät valtaosan vuodesta vedessä, tai veden välittömässä läheisyydessä. Viihtyvät monenlaisissa lammissa, sekä avoimessa, että metsämaastossa. Maalle noustuaan alppimanterit viihtyvät viileissä, kosteissa paikoissa.

Suomalainen viherkonnavainto on Kotkasta. Siellä konna havaittiin Hovinsaaren teollisuus- ja satama-alueen tiheässä ruovikossa vuosina 1993 ja 1994, eli sen onnistui myös talvehtia maassamme. Havaintouutinen julkaisiin mm. Luonnontieteellisen keskusmuseon intenetsivuilla [luettu lokakuussa 2000], mistä uutinen on sittemmin kuitenkin poistunut. Eläimestä ei alunperin saatu näköhavaintoa, mutta se tunnistettiin ääntelystä. Myöhemmin määritys varmistui myös näköhavainnolla. Konnayksilön alkuperästä ei ole varmuutta. Se on voinut kulkeutua maahamme tulvavesien ja merivirtojen mukana Virosta, kuten luonnontieteellisen museon sivuilla arveltiin. Virossakin viherkonna on harvinainen, mutta ainakin Peipsjärvessä sitä on joskus tavattu. Narvajoki laskee Peipsjärvestä Suomenlahteen noin 130 km Kotkan kaakkoispuolelle. Toinen vaihtoehto tässäkin tapauksessa on rahtiliikenne, sillä eläin, kuten Turun ensimmäiset ruokasammakotkin, tavattiin kansainvälisen sataman välittömästä läheisyydestä. Terraariokasvattina viherkonnaa ei Suomessa tiedetä pidetyn, joten terraariokarkulaisen todennäköisyys on pieni. Vuoden 1994 jälkeen viherkonnasta ei ole suomalaisia havaintoja.

Suomessa tehdyn havainnon jälkeen silloinen viherkonna (Bufo viridis) on jaettu useaan eri lajiin, jotka on sijoitettu omaan Bufotes-sukuunsa. Koska Kotkassa havaitun eläimen täsmällisestä lajista ei ole tietoa, ja koska nykylajit muistuttavat valtaisasti toisiaan, tällä sivulla viherkonnaa käsitellään kuin se edelleen olisi yksi yhtenäinen lajinsa.

Normaalisti viherkonna elää meitä lähimmillään Baltiassa. Sitä tavataan myös Etelä-Ruotsissa, sekä valtaosassa itäistä Keski-, ja Etelä-Eurooppaa, sekä Venäjällä, Kiinassa ja Keski-Aasiassa.

Viherkonna on kymmensenttiseksi kasvava konna, jonka vaaleaa selkää kuvioi joukko vihreitä tai tummia selväreunaisia laikkuja. Laji muistuttaa jonkinverran haisukonnaa, mutta haisukonnalla selän vihreä kuviointi ei ole yhtä selkäerajaista, eikä viherkonnalla yleensä ole selässään selkeää keltaista juovaa kuten haisukonnalle on tyypillistä. Takajalan varpaiden alapohjien kyhmyt ovat pareittain.

Viherkonnia tavataan useimmiten alavilta kuivahkoilta ja hiekkaisilta paikoilta, sekä ihmisasutuksen läheisyydestä puutarhoista. Viherkonna liikku pääasiassa hämärän aikaan, mutta sen voi toisinaan nähdä päivisinkin. Kutee monenlaisiin usein karuihin lampiin ja muihin vesiin. Suomessa viherkonna tavattiin merenrantaruovikosta.

Ääntely, joka kuuluu useimmiten kutuaikaan öisin, on melko korkea viserrys joka kestää kerrallaan 5-10 sekuntia.

Kesäkuussa 2015 netin keskustelupalstoilla levisi valokuvia vuoristokellosammakoista, jotka on kuvattu lounaissuomalaisessa luonnossa. Lajin lähimmät tunnetut luontaiset elinalueet ovat Etelä-Puolassa ja Saksan keskiosissa, joten on selvää, että eläimet ovat päätyneet suomalaiseen luontoon ihmisen avustuksella. Mistä ja kuinka sammakot ovat maahamme tulleet on kuitenkin edelleen epäselvää.

Helsingin merenrantaruovikoista on 2010-luvulla aina silloin tällöin kuultu ääntelyä, joka on tulkittu euroopanlehtisammakon ääntelyksi. Netissä on myös kiertänyt valokuvia, joiden on väitetty esittävän helsinkiläisestä luonnosta pyydettyjä lehtisammakoita. Kesällä 2015 vastaavia havaintoja alkoi kuulua myös Turun seudulta. Lajia tavataan Viron ja Ruotsin eteläisimmissä osissa, ja Tanskassa, joten ei ole vaikea uskoa etteivätkö ne pärjäisi eteläisellä rannikollammekin, jos ne sinne jotenkin pääsisivät. Lajihavainnot Suomesta ovat kuitenkin hyvin satunnaisia, joten kyse lienee yksittäisistä eläimistä, tai hyvin paikallisista populaatioista.