Suomen sammakkoeläimet ja matelijat

Kyy

Vipera berus

Kyy on Suomen ainoa myrkyllinen käärme. Sen tuntevat kaikki, ainakin maineeltaan. Valitettavasti tuo maine on melko huono, ja monen ensireaktio kyyn nähdessään onkin eläimen tappaminen. Todellisuudessa myrkyllisyys on kyyn tapa hankkia itselleen ravintoa, ja vihonviimeinen puolustautumiskeino jos mikään muu ei enää auta. Kyy ei tarkoituksellisesti hyökkää ihmisen kimppuun, eikä purema tavalliselle aikuiselle ihmiselle ole hengenvaarallinen. Tietenkin yllättävät kohtaamiset ja pikkulasten tai lemmikkien riski joutua purruksi ovat ikäviä, mutta kannattaa muistaa, että kyy kuuluu Suomen luontoon.

Kyy on vuodesta 2023 ollut rauhoitettu. Rauhoituksessa on kuitenkin poikkeus, jonka mukaan pihapiirissä olevan tai muutoin ihmiselle tai kotieläimelle vaaraa aiheuttavan kyyn saa tarvittaessa ottaa kiinni ja siirtää, ja jos se ei ole mahdollista, tappaa.

Ulkonäkö ja koko

Kyyn tunnetuin tuntomerkki on selän sahateräkuvio. Pohjaväritykseltään kyyn selkäpuoli on harmaa tai punertavan ruskea. Harmaa väritys on tyypillistä koiraille, ruskea naaraille. Selän keskellä kulkee tuo kuuluisa, pohjaansa selvästi tummempi sahanteräkuvio. Myös aivan mustia kyitä tavataan toisinaan, ja näillä yksilöillä selän kuviokaan ei erotu. Vatsapuoli voi olla vaalea, harmaa tai tumma, ja aivan hännän pää on alapuolelta keltainen tai oranssi. Kyyn silmä on punertavan oranssi ja ylähuulen suomut usein vaaleat.

Rantakäärmeelle tyypillisiä keltaisia korvaläiskiä kyyllä ei ole koskaan. Lajit pystyy lähempää tarkastellen erottamaan myös pään ja silmäterän muodosta. Kyyn pää on litteä ja ylhäältä katsoen kolmiomainen. Rantakäärmeen pää on munan muotoinen. Lisäksi kyyn pupilli on pystysuuntainen ellipsi, kun taas rantakäärmeellä pupilli on pyöreä.

Myös pään suomuissa on eroja, joista lajit pystyy helposti erottamaan, jos tuntee suomujen salat. Kangaskäärmeestä kyyn erottaa sahanteräkuviosta ja pystystä pupillista.

Kyy on rakenteeltaan tukeva ja melko lyhyt käärme. Täysikasvuisenakaan ne eivät usein kasva kuin 50-65 cm mittaiseksi. Suomen pisin kyy on ollut 94 cm mittainen, ja maailman suurin yksilö 104 cm mittainen. Niinpä toisinaan kuullut jutut reilusti yli metrin mittaisista kyistä ovat liioiteltuja tai vääriä lajin määrityksiä.

Levinneisyys

Kyy on yleinen lähes koko maassa. Vuonna 1993 julkaistun levinneisyyskartoituksen mukaan pohjoisimmat kyyt on löydetty suurin piirtein Saariselän korkeudelta, mutta olemme kuulleet yksittäisestä havainnosta aina Nuorgamista saakka.

Vaikka lajia tavataan lähes kaikkialla maassamme, vaihtelee yleisyys runsaasti. Joillakin alueilla kyy on hyvinkin yleinen, kun taas toisilla alueilla havainnot ovat hyvin yksittäisiä tai kyitä ei tavata ollenkaan.

Elinympäristö

Kyyn mieluisimpia olinpaikkoja ovat peltojen ja soiden reuna-alueet, kalliot ja avohakkuiden jälkeiset vesakot ja niityt. Yhteistä näille alueilla on runsas auringonpaiste, ja piilo-, ja talvehtimispaikkojen runsas määrä. Vaellusaikaan keväällä ja syksyllä kyitä voi tavata myös harvapuustoisesta metsästä. Kyy viihtyy usein myös rantojen läheisyydessä, ja se on loistava uimari, vaikkei osaakaan rantakäärmeen tapaan kalastaa.

Kyitä tapaa myös ihmisasutuksen läheisyydessä, erityisesti alueilla missä ihminen on levittäytynyt kyiden perinteiselle elinalueelle. Mikäli kyy pihapiirissä vaikuttaa ongelmalliselta, voi sen siirtää pois pihalta.

Elintavat

Keväisin ja syksyisin kyitä tapaa suuria määriä paistattelemassa aurinkoisilla rinteillä lähellä talvehtimispaikaa. Paistattelun jälkeen koiraat siirtyvät perinteisille parittelupaikoille, joille voi kerääntyä kyitä laajemmaltakin alueelta. Täällä koiraat taistelevat keskenään. Voittajat pääsevät parittelemaan paikalle hieman myöhemmin saapuvien naaraiden kanssa. Paritteluaika kestää vajaan kuukauden, minkä jälkeen koiraat siirtyvät kesänviettopaikoille, usein jollekin aukealle tai niitylle muutaman sadan metrin päähän. Vasta tämän jälkeen koiraat alkavat syödä.

Lisääntyvät naaraat sen sijaan syövät keväällä, mutta paastoavat kantaessaan poikasiaan. Kantoaikanaan ne liikkuvat sopivalla paikalle päästyään mahdollisimman vähän. Poikasten synnyttyä ne alkavat jälleen saalistaa ja valmistautua tulevaan talveen.

Kyynaaras lisääntyy maassamme vain joka toinen vuosi. Välivuodet ne viettävät koiraiden tapaan vaeltelevampaa elämää, etsivät mahdollisimman paljon ruokaa ja valmistautuvat seuraavan kesän lisääntymiseen.

Kevään paistatteluaikaan kyitä on helpoin löytää. Ne makaavat paikoillaan aurinkoisessa paikassa, painautuen litteäksi maata vasten saadakseen mahdollisimman paljon lämpösäteilyä talteen. Tällöin ne luottavat pitkälti suojaväriinsä, eivät pakene yhtä herkästi kuin myöhemmin kesällä.

Kesällä kyyt piilottelevat tai saalistavat niityillä ja pusikoissa, jolloin niiden löytäminen on vaikeampaa. Kantavia naaraita lukuun ottamatta ne myös väistävät kesäaikaan ihmistä herkemmin.

Kyy on aktiivinen päiväsaikaan. Se viihtyy pääasiassa maan rajassa, mutta saattaa toisinaan kiipeillä jopa parin metrin korkeudella pensaissa.

Nuoret kyyt syövät pääasiassa liskoja, mutta parin vuoden iässä ne vaihtavat jyrsijöihin. Jos jyrsijöitä on vähän, myös sammakot ja salamanterieläimet, sekä lintujen munat ja poikaset saattavat kelvata. Kun kyy pääsee iskemään jyrsijään, päästää kyy saaliinsa usein vapaaksi. Myrkky vaikuttaa hetken kuluttua, ja tarkan hajuaistinsa avulla kyy seuraa saaliinsa jälkiä ja lopulta löytää kuolleen jyrsijän. Hyvällä tuurilla jyrsijä on paennut pesäänsä, ja samalla kyy löytää emon lisäksi myös sen poikaset.

Kyy pyrkii ensi sijassa pakenemaan. Jos se joutuu yllätetyksi, se voi puhista kuuluvasti ja tehdä valehyökkäyksiä raivatakseen tiensä piilopaikkaan. Edes aina käteen otettaessa se ei yritä purra, tai puremat voivat olla myrkyttömiä. Vain viimeisessä hädässä tai täysin yllätettynä kyy puraisee myrkyllisesti. Saalistamiseen tarkoitetun myrkyn tuottaminen vaatii kyyltä resursseja, eikä se siksi halua tuhlata myrkkyään.

Katso myös: Kyyn myrkky ja myrkyllisyys

Talvehtiminen

Syksyn tultua kyyt palaavat talvehtimispaikoilleen. Eteläisessä Suomessa ne katoavat talvikoloihinsa syyskuun loppupuolella. Kyyn talvehtimispaikka voi olla louhikko, kannon alle jäänyt kolo tai muinaisjärven pyöreäksi hioma, pyöreä kivikko, joka jatkuu useamman metrin syvyyteen maan sisään. Nämä ovat hyviä talvehtimispaikkoja muillekin lajeille, joten samoista paikoista voi lyötyä myös muita käärmeitä, liskoja ja sammakoita.

Jos kyyt löytävät hyvän talvipaikan, voi niitä kerääntyä samaan ”pesään” jopa satoja. Tällaiseen paikkaan käärmeet myös palaavat vuodesta ja sukupolvesta toiseen. Jos tutkii Suomen karttaa, löytää sieltä monia ”matomäkiä”, ”käärmeniemiä” ja muita käärmeisiin viittaavia paikannimiä. Ne ovat luultavasti saaneet nimensä kansan suussa paikalla sijainneen suuren talvipesän mukaan.

Ensimmäiset koiraat palaavat horroksesta Etelä-Suomessa esiin huhtikuun alkupuolella. Naaraat jatkavat talvikauttaan aina huhtikuun lopulle tai toukokuun alkuun. Pohjoisessa kyiden herääminen menee aina kesäkuulle saakka.

Pienen pieni kyy ei toisena kesänäänkään
ole paljon männyn neulasta suurempi

Lisääntyminen, kasvu ja ikä

Kyyt kerääntyvät keväällä tietyille pariutumisalueille. Tämä tapahtuu Etelä-Suomessa useimmiten toukokuun alkupuolella.

Poikaset kehittyvät naaraan sisällä, ja naaras synnyttää 4-20 pientä kyytä elo-syyskuun vaihteen tietämillä, kesän lämpötilasta riippuen. Vastoin kuin uskomus kertoo, kyy ei varsinaisesti kiipeä puuhun synnyttämään, mutta se voi ottaa tukea matalalle kaartuvista oksista ja näin voi syntyä vaikutelma siitä että kyy olisi kiivennyt puuhun.

Nuoret pikkukyyt ovat keskimäärin 17 cm mittaisia. Ne ehtivät kasvaa himpun ennen talvehtimistaan, mutta vasta kahtena seuraavana kesänä kasvu pääsee kunnolla käyntiin. Näinä kesinä poikaset kasvavat yli kymmenkunta senttiä kesässä. Sukukypsyyden kyy saavuttaa 3. tai 4. kesänään, jolloin se on reilun puolen metrin mittainen.

Kyyn arvellaan yleensä elävän noin 15-vuotiaaksi, mutta vanhimmat yksilöt voinevat saavuttaa jopa 25 vuoden iän.