Muut Suomessa tavatut lajit
Perinteisten kymmenen matelija-, ja sammakkoeläinlajin lisäksi Suomen luonnosta on aikain saatossa tavattu muitakin matelijoita ja sammakkoeläimiä. Mölysammakko asutti muutamaa eteläsuomalaista merenrantaruovikkoa 1900-luvulla runsain joukoin. Laji hävisi maastamme vuonna 1960, ja sen jälkeen siitä on saatu vain epävarmaksi jääneitä havaintoja. Kesällä 2008 alettiin Turussa saada havaintoja vihersammakoista, joiden myöhemmin todettiin edustavan kahta eri lajia, joista toinen on sittemmin levinnyt Lounais-Suomessa laajemmallekin. Vuonna 1993 Kotkasta puolestaan löydettiin yksittäinen viherkonna, joka on saattanut kulkeutua sinne merivirtojen tai laivojen mukana. Kesällä 2013 Turun seudulta raportoitiin ensimmäisestä alppimanteripopulaatiosta, ja keväällä 2014 parista hietasisiliskopopulaatiosta. Nämä molemmat lajit ovat sittemmin laajentaneet tunnettua levinneisyyttään Lounais-Suomessa merkittävästi. Edellisten lisäksi Suomesta on löydetty luonnosta myös kellosammakoita ja lehtisammakoita.
Lisäksi luonnostamme löytyy säännöllisesti terraariostaan karanneita, tai tarkoituksella vapaaksi luontoon päästettyjä kilpikonnia. Useimmiten ne ovat hylättyjä punakorvakilpikonnia (Trachemys scripta elegans). Maakilpikonnista yleisimpiä karkulaisia ovat nelivarvaskilpikonnat (Testudo horsfieldii) ja kreikankilpikonnat (Testudo hermanni), jotka karkaavat omistajaltaan yleensä ulkoilutuksen yhteydessä.
Tiedossa on myös useita tapauksia, joissa vapauteen päässeet kilpikonnat ovat pystyneet talvehtimaan Suomen luonnossa talven yli. Pysyvämpää tai lisääntyvää villien punakorvakilpikonnien- tai muidenkaan entisten lemmikkimatelijoiden kantaa maassamme ei kuitenkaan tunneta. Satunnaisesti maastosta löytyy myös karanneita lemmikkiliskoja ja -käärmeitä. Tällä sivulla selkeät yksittäiset lemmikkihavainot kuitenkin sivuutetaan ja keskitytään maahamme muulla tavalla tulleisiin, tai täällä paremmin menestyneisiin lajeihin.
Suomen lähialueilla tavataan runsaasti lajeja, joita Suomen alueelta ei ole löydetty. Erityisesti sammakot ovat naapuristossamme paljon meitä monilukuisempia: Virossa tavataan yhteensä 11 sammakkoeläinlajia ja Ruotsissa 14 lajia. Niinpä on enemmän kuin todennäköistä että jossain vaiheessa uusia lajeja alkaa löytyä Suomesta lisääkin. Nykyaikainen rahtiliikenne mahdollistaa eläinten kulkeutumisen maahamme myös kauempaa maailmalta.
Suomea etelässä ja lännessä ympäröivä meri on herpeille vaativa ylitettävä, mutta on mahdollista, että jokin eläin saattaisi kulkeutua Viron rannikolta merivirtojen mukana Suomeen saakka. Todennäköisempi on kuitenkin skenaario, jossa eläin kulkeutuu Suomeen ihmisen mukana. Joko tietoisesti vastuuttomien eläinharrastajien mukana tai omatoimisesti Suomeen tuotavien tavaroiden seassa piilotellen. Meillä on ollut kotonamme hoidossa mm. useita lehtisammakoita (Hyla sp.) kaksi haisukonnaa (Epidalea calamita) ja yksi mölysammakko (Pelophylax ridibundus) jotka ovat kaikki salakuljettaneet itsensä Suomeen. Ne ovat tulleet vihanneslastien, elävien kasvien ja mölysammakko hevoskuljetusvaunun mukana. Nämä yksilöt jäivät kiinni ja toimitettiin paikallisille eläinsuojeluyhdistyksille, mutta kukaan ei tiedä miten paljon tällä tavalla Suomeen tulee eläimiä, joita ei saada kiinni. Tai jotka lasketaan tietämättömyydestä luontoon, kuten ihmiset usein mielellään tekevät löytäessään eläimen sisätiloista.
Ilmeisesti Helsingin historiallinen mölysammakkoyhdyskuntakin sai alkunsa ihmisen luontoon laskemista eläimistä ja ehti asua paikalla vuosia (ja kasvaa sinä aikana monisatapäiseksi) ennen kuin se tuli tutkijoiden tietoon.
Niinpä jos kotimaamme luonnossa liikkuessasi tapaat minkä tahansa suomalaiseen lajistoon kuulumattoman eläimen, ilmoita löydöstäsi välittömästi Luonnontieteelliseen keskusmuseoon osoitteella laji.fi/theme/herpetology ja/tai vieraslajisivustolle vieraslajit.fi j. Tutkijat seuraavat ja pitävät kirjaa Suomessa tavatuista lajeista.
Jos löytämäsi uusi laji sattuu olemaan matelija tai sammakkoeläin, saa siitä ilmoittaa myös tämän sivuston ylläpitäjille, jotta saamme pidettyä tämän sivun ajantasaisena 🙂
Lajit
Hietasisilisko (Lacerta agilis)
Huhtikuussa 2014 paimiolaisella hiekkakuopalla bongattiin vihertävä sisilisko. Havainnoija sai eläimen kiinni, ja laji saatiin vahvistettua hietasisiliskoksi. Myöhemmillä retkillä paikalta löytyi hietasisiliskoja useampiakin. Joukossa oli molempia sukupuolia, sekä nuoria yksilöitä, joten vaikutti siltä, että laji lisääntyy kyseisellä paikalla. Myöhempinä vuosina lajin on havaittu lisääntyvän monilla vastaavilla alueilla Lounais-Suomessa. Tuoreimman (syksy 2020) havainnoijilta henkilökohtaisesti samaani tiedon perusteella lajista on tehty havaintoja Paraisilta aina Laitilaan. Itäisimmät Varsinais-Suomen havainnot ovat Liedosta. Kesällä 2022 lajin yksiöitä löytyi myös Lahden seudulta.
Ruotsissa hietasisiliskoa tavataan, joten voisi olla mahdollisuuksien rajoissa, että liskot olisivat levinneet omin jaloin Ruotsin puolelta saaristoa pitkin. Saaristosta ei kuitenkaan ole pystytty vahvistamaan hietasisiliskoja, vaikka huhuja niistä on kuultukin. Näin ollen Suomeen levinneen kannan alkuperä pysyy arvoituksena.
Suomen rajojen ulkopuolella hietasisiliskon lähimmät tunnetut elinalueet ovat Venäjän Karjalassa hyvin lähellä Suomen rajaa. Koska yllä mainitut havainnot on tehty Lounais-Suomesta, ei ole uskottavaa, että liskot olisivat pystyneet omatoimisesti leviämään Suomen läpi kenenkään huomaamatta.
Karjalan lisäksi lajia tavataan lähialuellamme Baltiassa sekä Keski- ja Etelä-Ruotsissa. Keski-Euroopassa lajia tavataan laajalti, Britanniasta Venäjälle ja Ranskasta Balkanin niemimaalle. Välimeren alueella: Iberian niemimaalla, Italiassa tai Kreikassa sen korvaavat muut sisiliskolajit. Idässä levinneisyys jatkuu Keski-Aasiaan.
Hietasisilisko on perinteistä sisiliskoa aavistuksen suurempi. Hietasisiliskon pituus kuonosta kloaakin aukolle jää yleensä alle 9 cm. Häntä on vartaloa pidempi, toisinaan jopa lähes tuplasti vartalon pituinen, jolloin kokonaispituus voi nousta yli 20 cm. Hietasisilisko on myös ruumiinrakenteeltaan sisiliskoa tanakampi, mikä lisää suuruuden tuntua. Väritys on hyvin vaihteleva: Koiraan kyljet voivat, erityisesti lisääntymisaikaan olla vihreät tai vihertävät. Selän yläosa on ruskea. Naaraat ja nuoret yksilöt ovat kauttaaltaan rusehtavia tai harmahtavia. Selässä ja kyljissä on molemmilla sukupuolilla tummia pisteitä, läiskiä tai silmätäpliä. Vatsapuoli on selkää vaaleampi ja vähemmän kuvioitu. Erityisesti ruskeaa naarasta voi olla hankala nopeasti erottaa sisiliskosta.
Hietasisiliskon tyypillinen elinympäristö, on lajin nimen mukaisesti, kanervaa kasvava hietanummi, hiekkakuopan laita-alue tai muu aurinkoinen, kuiva ja hiekkapohjainen paikka, missä on tiheää kasvillisuutta. Keski-Euroopassa niitä tavataan myös puutarhoissa, teiden ja rautateiden laidoilla, sekä peltojen reunoilla. Lisko on päiväaktiivinen, ja liikuskelee usein matalan kasvillisuuden, Suomessa kanervien, seassa ravintoa etsimässä.
Alppimanteri (Ichthyosaura alpestris)
Toukokuussa 2013 luontokuvaajat löysivät kaarinalaisesta metsälammesta omituisen näköisiä salamanterieläimiä. Valokuvien perusteella eläimet määritettiin alppimantereiksi (aiemmalta nimeltään alppivesilisko). Joukossa oli molempia sukupuolia. Alkuvuosina kannan oletettiin rajoittuneen kahteen metsälampeen, mutta sittemmin alppimantereita on löytynyt lukuisista paikoista Paimiosta Maskuun leviävällä alueella. Lounais-Suomen ja lajin luontaisten keskieurooppalaisten elinalueiden pitkän välimatkan takia on selvää, että nämä salamanterieläimet ovat ajautuneet Suomeen tavalla tai toisella ihmisen mukana, ja ovat näin ollen vieraslaji kotomaamme luonnossa.
Alppimanterin tieteellinen nimi on viime vuosina vaihtunut useaan kertaan taksonomien tehdessä työtään. Perinteisesti laji tunnettiin nimellä Triturus alpestris. Tovin se kulki nimellä Mesotriton alpestis, kunnes nykyään käytössä oleva Ichthyosaura alpestris vahvistui uudeksi nimeksi.
Lajia tavataan läntisessä Keski-Euroopassa ja Balkanin niemimaalla Kreikkaan saakka. Suomea lähimmät kannat ovat eteläisessä Tanskassa ja Pohjois-Saksassa. Lajista tunnetaan levinneisyysalueellaan useita alalajeja, jotka eroavat toisistaan erityisesti koiraan kutuasun ulkonäön perusteella.
Alppimanterin kokonaispituus voi saavuttaa 12 cm, mutta useimmiten ne jäävät tätä pienemmiksi. Koiraat ovat naaraita pienempiä. Lajille tyypillistä on tumma selkäpuoli ja keltainen tai oranssi, yleensä kuvioton vatsa. Suomessa tavatut alppimanterinaaraat ovat erityisen tummia. Nopeasti katsoen eläimet voivat vaikuttaa lähes mustilta, ja muistuttavat siten selkäpuoleltaan suuresti rupimanteria. Rupimanterista alppimanterista on kuitenkin helppo erottaa vatsapuolen perusteella: rupiliskon oranssia vatsaa kuvioivat tummat läiskät, kun alppimanterien vatsa on yleensä tasaisen oranssi. Kutuasuisilla koirailla on yhtenäinen, hyvin matala ja tasareunainen harja, sekä kyljissä tummia täpliä ja sinertävää väritystä. Alpeilla lajista tavataan neoteenisia kantoja, jollainen saattaisi olla mahdollinen myös Suomen karuissa oloissa.
Alppimanterit viihtyvät valtaosan vuodesta vedessä, tai veden välittömässä läheisyydessä. Ne viihtyvät monenlaisissa lammissa, sekä avoimessa, että metsämaastossa. Maalle noustuaan alppimanterit viihtyvät viileissä, kosteissa paikoissa
Suomessa tavattavien manterilajien kurkun värityksen erot.
Suomalainen viherkonnahavainto on Kotkasta. Siellä konna havaittiin Hovinsaaren teollisuus- ja satama-alueen tiheässä ruovikossa vuosina 1993 ja 1994, eli sen onnistui talvehtia maassamme. Havaintouutinen julkaistiin mm. Luonnontieteellisen keskusmuseon internetsivuilla [luettu lokakuussa 2000], mistä uutinen on sittemmin kuitenkin poistunut. Eläimestä ei alun perin saatu näköhavaintoa, mutta se tunnistettiin ääntelystä. Myöhemmin määritys varmistui myös näköhavainnolla.
Konnayksilön alkuperästä ei ole varmuutta. Se on voinut kulkeutua maahamme tulvavesien ja merivirtojen mukana Virosta, kuten luonnontieteellisen museon sivuilla arveltiin. Virossakin viherkonna on harvinainen, mutta ainakin Peipsjärvessä sitä on joskus tavattu. Narvajoki laskee Peipsjärvestä Suomenlahteen noin 130 km Kotkan kaakkoispuolelle. Toinen vaihtoehto tässäkin tapauksessa on rahtiliikenne, sillä eläin, kuten Turun ensimmäiset ruokasammakotkin, tavattiin kansainvälisen sataman välittömästä läheisyydestä. Vuoden 1994 jälkeen viherkonnasta ei ole suomalaisia havaintoja.
Suomessa tehdyn havainnon jälkeen silloinen viherkonna (Bufo viridis) on jaettu useaan eri lajiin, jotka on sijoitettu omaan Bufotes-sukuunsa. Koska Kotkassa havaitun eläimen täsmällisestä lajista ei ole tietoa, ja koska nykylajit muistuttavat valtaisasti toisiaan, tällä sivulla viherkonnaa käsitellään kuin se edelleen olisi yksi yhtenäinen lajinsa.
Normaalisti viherkonna elää meitä lähimmillään Baltiassa. Sitä tavataan myös Etelä-Ruotsissa, sekä valtaosassa itäistä Keski-, ja Etelä-Eurooppaa, sekä Venäjällä, Kiinassa ja Keski-Aasiassa.
Viherkonna on kymmensenttiseksi kasvava konna, jonka vaaleaa selkää kuvioi joukko vihreitä tai tummia selväreunaisia laikkuja. Laji muistuttaa jonkin verran haisukonnaa, mutta haisukonnalla selän vihreä kuviointi ei ole yhtä selkeärajaista, eikä viherkonnalla yleensä ole selässään selkeää keltaista juovaa kuten haisukonnalle on tyypillistä. Takajalan varpaiden alapohjien kyhmyt ovat pareittain.
Viherkonnia tavataan useimmiten alavilta kuivahkoilta ja hiekkaisilta paikoilta, sekä ihmisasutuksen läheisyydestä puutarhoista. Viherkonna liikkuu pääasiassa hämärän aikaan, mutta sen voi toisinaan nähdä päivisinkin. Kutee monenlaisiin usein karuihin lampiin ja muihin vesiin. Suomessa viherkonna tavattiin merenrantaruovikosta.
Kellosammakko ja vuoristokellosammakko (Bombina bombina ja Bombina variegata)
Kellosammakot on Euroopassa ja Aasiassa tavattava suku, jonka lajeista kahdesta on havaintoja Suomen luonnosta, alkaen 2010-luvulta. Vuoristokellosammakosta (Bombina variegata) kulki vuonna 2015 netin keskustelupalstoilla lounaisessa Suomessa kuvattuja kuvia. Lajista tunnetaan myös äänihavaintoja. Kellosammakosta (Bombina bombina) on äänihavaintoja Kaarinasta, missä niitä kerrotaan eläneen useamman vuoden ajan. Sitä, miten kummankaan lajit yksilöt luontoomme ovat kulkeutuneet ei ole tietoa.
Kellosammakon lähimmät tunnetut luontaiset elinalueet ovat Itämeren etelä- ja itärannikoilta Tanskasta Latviaan ulottuvalla alueella. Lajia tavataan myös aivan eteläisimmässä Ruotsissa. Vuoristokellosammakko on eteläisempi laji, jota tavataan keskisessä ja kaakkoisessa Euroopassa, sekä Italiassa. Molempia lajeja tavataan usein matalissa vesissä, kuten lammikoissa, tulvaniityillä ja jopa väliaikaisessa lammikoissa.
Kooltaan lajit ovat 4-5 cm mittaisia, tyypillisesti selkäpuolelta rusehtavia, vatsapuolelta punaisia tai keltaisia. Sekä selässä, että vatsassa on mustia täpliä.
Yleisesti Suomessakin lemmikkinä pidettävä kiinankellosammako (Bombina orientalis) on hyvin saman näköinen, joten kellosammakkoa luonnossa määrittäessä on hyvä varmistua myös siitä, ettei eläin ole karannut lemmikkisammakko.
Euroopanlehtisammakko (Hyla arborea)
Helsingin merenrantaruovikoista on 2010-luvulta alkaen muutamaan otteeseen kerrottu kuullun ääntelyä, joka on tulkittu euroopanlehtisammakon ääntelyksi. Netissä on myös kiertänyt yksittäisiä, heikkolaatuisia valokuvia, joiden on väitetty esittävän lajin yksilöitä. Kesällä 2015 vastaavia havaintoja alkoi kuulua myös Turun seudulta. Mitään näistä havainnoista ei kuitenkaan ole varmistettu. Ensimmäinen Laji.fi -portaaliin kirjattu, asiantuntijoiden vahvistama havainto lehtisammakosta on Espoosta kesältä 2026, missä yksi yksilö äänteli yön hämärässä.
Suomen ulkopuolella lajia tavataan pohjoisimmillaan Viron ja Ruotsin eteläisimmissä osissa, joten voisi se Suomessakin selvitä. Yksittäisiä yksilöitä tulee Suomeen silloin tällöin kaupan tuotteiden, kuten hedelmien ja vihannesta mukana tai kasvilähetysten mukana, mikä voisi euroopanlehtisammakolle olla mahdollinen leviämistapa Suomeen.
Euroopanlehtisammakko on selkäpuolelta vaalean vihreä. Sen kyljellä kulkee ruskea juova, joka tekee takajalan kohdalla mutkan ylöspäin. Sormissa on pyöreät tarttumalevyt, jollaisia Euroopassa tavataan ainoastaan tällä. ja sen lähisukuisilla etelälisemmillä lajeilla.
© 1999-2026 | Niina & Joonas Gustafsson