Muut Suomessa tavatut lajit

Perinteisten kymmenen matelija-, ja sammakkoeläinlajin lisäksi Suomen luonnosta on aikain saatossa tavattu muitakin matelijoita ja sammakkoeläimiä. Mölysammakko asutti muutamaa eteläsuomalaista merenrantaruovikkoa 1900-luvulla runsain joukoin. Laji hävisi maastamme vuonna 1960, ja sen jälkeen siitä on saatu vain epävarmaksi jääneitä havaintoja. Kesällä 2008 alettiin Turussa saada havaintoja vihersammakoista, joiden myöhemmin todettiin edustavan kahta eri lajia, joista toinen on sittemmin levinnyt Lounais-Suomessa laajemmallekin. Vuonna 1993 Kotkasta puolestaan löydettiin yksittäinen viherkonna, joka on saattanut kulkeutua sinne merivirtojen tai laivojen mukana. Kesällä 2013 Turun seudulta raportoitiin ensimmäisestä alppimanteripopulaatiosta, ja keväällä 2014 parista hietasisiliskopopulaatiosta. Nämä molemmat lajit ovat sittemmin laajentaneet tunnettua levinneisyyttään Lounais-Suomessa merkittävästi. Lounais-Suomesta on löydetty luonnosta sekä kello- ja  vuoristokellosammakoita, että euroopanlehtisammakoita. Jälkimmäisiä mahdollisesti on asustanut myös Helsinginssä.

Lisäksi luonnostamme löytyy säännöllisesti terraariostaan karanneita, tai tarkoituksella vapaaksi luontoon päästettyjä kilpikonnia. Useimmiten ne ovat hylättyjä punakorvakilpikonnia (Trachemys scripta elegans). Maakilpikonnista yleisimpiä karkulaisia ovat nelivarvaskilpikonnat (Testudo horsfieldii) ja kreikankilpikonnat (Testudo hermanni), jotka karkaavat omistajaltaan yleensä ulkoilutuksen yhteydessä.

Tiedossa on myös useita tapauksia, joissa vapauteen päässeet kilpikonnat ovat pystyneet talvehtimaan Suomen luonnossa talven yli. Pysyvämpää tai lisääntyvää villien punakorvakilpikonnien- tai muidenkaan entisten lemmikkimatelijoiden kantaa maassamme ei kuitenkaan tunneta. Satunnaisesti maastosta löytyy myös karanneita lemmikkiliskoja ja -käärmeitä. Tällä sivulla selkeät yksittäiset lemmikkihavainot kuitenkin sivuutetaan ja keskitytään maahamme muulla tavalla tulleisiin, tai täällä paremmin menestyneisiin lajeihin.

Suomen lähialueilla tavataan runsaasti lajeja, joita Suomen alueelta ei ole löydetty. Erityisesti sammakot ovat naapuristossamme paljon meitä monilukuisempia: Virossa tavataan yhteensä 11 sammakkoeläinlajia ja Ruotsissa 14 lajia. Niinpä on enemmän kuin todennäköistä että jossain vaiheessa uusia lajeja alkaa löytyä Suomesta lisääkin. Nykyaikainen rahtiliikenne mahdollistaa eläinten kulkeutumisen maahamme myös kauempaa maailmalta.

Suomea etelässä ja lännessä ympäröivä meri on herpeille vaativa ylitettävä, mutta on mahdollista, että jokin eläin saattaisi kulkeutua Viron rannikolta merivirtojen mukana Suomeen saakka. Todennäköisempi on kuitenkin skenaario, jossa eläin kulkeutuu Suomeen ihmisen mukana. Joko tietoisesti vastuuttomien eläinharrastajien mukana tai omatoimisesti Suomeen tuotavien tavaroiden seassa piilotellen. Meillä on ollut kotonamme hoidossa mm. useita lehtisammakoita (Hyla sp.) kaksi haisukonnaa (Epidalea calamita) ja yksi mölysammakko (Pelophylax ridibundus) jotka ovat kaikki salakuljettaneet itsensä Suomeen. Ne ovat tulleet vihanneslastien, elävien kasvien ja mölysammakko hevoskuljetusvaunun mukana. Nämä yksilöt jäivät kiinni ja toimitettiin paikallisille eläinsuojeluyhdistyksille, mutta kukaan ei tiedä miten paljon tällä tavalla Suomeen tulee eläimiä, joita ei saada kiinni. Tai jotka lasketaan tietämättömyydestä luontoon, kuten ihmiset usein mielellään tekevät löytäessään eläimen sisätiloista.

Ilmeisesti Helsingin historiallinen mölysammakkoyhdyskuntakin sai alkunsa ihmisen luontoon laskemista eläimistä ja ehti asua paikalla vuosia (ja kasvaa sinä aikana monisatapäiseksi) ennen kuin se tuli tutkijoiden tietoon.

Niinpä jos kotimaamme luonnossa liikkuessasi tapaat jonkin suomalaiseen lajistoon kuulumattoman eläimen, ilmoita löydöstäsi välittömästi Luonnontieteelliseen keskusmuseoon osoitteella laji.fi/theme/herpetology ja/tai vieraslajisivustolle vieraslajit.fi j. Tutkijat seuraavat ja pitävät kirjaa Suomessa tavatuista lajeista.

Jos löytämäsi uusi laji sattuu olemaan matelija tai sammakkoeläin, saa siitä ilmoittaa myös tämän sivuston ylläpitäjille, jotta saamme pidettyä tämän sivun ajantasaisena 🙂

Lajit

Mölysammakko (Pelophylax ridibundus)

Ensimmäinen havainto mölysammakosta Suomessa on vuodelta 1937. Tuolloin sen kuultiin kurnuttavan Helsingin Vanhankapunginlahdessa, vaikka lajia ei vielä tuolloin saatukaan määritettyä. Seuraavana kesänä mölysammakoita löytyi myös Saunalahdesta, ja kesällä 1939 niitä ammuttiin sieltä noin 125 yksilöä. Vuonna 1940 mölysammakoita löytyi myös Porvoojoen suistosta Ruskikselta, ja myöhemmin 1940-luvulla sammakoita havaittiin myös muualla Porvoossa. Vuonna 1941 Esko Suomalainen julkaisi lajin havainnot Luonnon Ystävä -lehdessä [LY 3/1941, s. 86-91].

Mahdollisesti mölysammakot tulivat Helsinkiin ihmisen tuomina. Tiedetään että kymmenisen vuotta ennen ensimmäisiä havaintoja Helsingissä asui terraarioharrastaja, jolla oli kokoelmassaan mölysammakoita, joista hän halusi luopua. On epäselvää, olivatko ensimmäiset mölysammakot peräisin hänen kokoelmastaan vai olivatko sammakot päätyneet merenlahteen jotain muuta kautta. Selvää on kuitenkin, että laji pystyi Helsingissä ja Porvoossa lisääntymään omatoimisesti. Porvooseen mölysammakot kulkeutuivat todennäköisesti Helsingistä sinne istutettujen ruutanoiden mukana.

Yhtä mystisesti kuin mölysammakot ilmestyivät, ne myös katosivat kolmekymmentä vuotta myöhemmin. Sammakoita ammuttiin niiden kovaäänisen ääntelyn takia, mutta ilmeisesti lopullisen niitin niiden tarinaan Suomessa iski jatkuvasti lisääntynyt veden saastuminen. Viimeinen 1900-luvun havainto mölysammakosta maassamme on vuodelta 1960.

Kesäkuun 2008 alkupuolella Turun Ruissalon ruoikoissa liikkunut lintuharrastaja kuuli lintujen laulun seassa erikoisen äänen, jota hän ei pystynyt tunnistamaan. Yhdessä muiden lintuharrastajien kanssa ääni määritettiin mölysammakoksi. Myöhemmin määritys kuitenkin korjaantui ruokasammakoksi (Pelophylax kl. esculentus). Turun havainnot kuitenkin polkaisivat käyntiin lukuisat mölysammakkohavainnot ympäri Suomen. Esimerkiksi kesällä 2013 netissä alkoi kiertää video, jolla väitettiin kuuluvan Helsingissä samana kesänä kuvattu mölysammakko. Ensimmäistäkään 2000-luvun mölysammakkohavaintoa ei kuitenkaan ole pystytty kiistattomasti todentamaan oikeaksi.

Luontaisesti mölysammakkoa tavataan Itäisessä Keski-, ja Etelä-Euroopassa sekä idässä aina Kiinaan saakka. Suomea lähimmät luonnonvaraisina elelevät mölysammakot asustavat Virossa.

Mölysammakko on suurikokoinen, jopa 15 cm mittaiseksi kasvava vihreä sammakko. Selkäpuolen kuviointi ja väritys muuntelevat suuresti elinalueen mukaan. Mölysammakko muistuttaa suuresti muita eurooppalaisia vihersammakoita, joista sen auttaa erottamaan mm. pieni metatarsaalikyhmy ja suhteessa pitkät takajalat.

Mölysammakko kuuluu vihersammakoihin, jotka viihtyvät valtaosan ajasta suurina yhdyskuntina vedessä tai sen aivan välittömässä läheisyydessä. Keski-Euroopassa mölysammakon voi tavata melkein mistä tahansa vedestä, mutta useimmiten se viihtyy suuressa lammessa, järvessä tai joessa. Suomessa mölysammakot asustivat merenrantaruovikoissa.

Mölysammakon ääntely muistuttaa naurua. Se on äänekästä, moninaista raakuntaa ja kaakatusta. Mölysammakot ääntelevät läpi kesän myös päivisin, mutta voimakkainta kurnutus on alkukesästä.

Hietasisilisko (Lacerta agilis)

Huhtikuussa 2014 paimiolaisella hiekkakuopalla bongattiin vihertävä sisilisko. Havainnoija sai eläimen kiinni, ja laji saatiin vahvistettua hietasisiliskoksi. Myöhemmillä retkillä paikalta löytyi hietasisiliskoja useampiakin. Joukossa oli molempia sukupuolia, sekä nuoria yksilöitä, joten vaikutti siltä, että laji lisääntyy kyseisellä paikalla. Myöhempinä vuosina lajin on havaittu lisääntyvän monilla vastaavilla alueilla Lounais-Suomessa. Tuoreimman (syksy 2020) havainnoijilta henkilökohtaisesti samaani tiedon  perusteella lajista on tehty havaintoja Paraisilta aina Laitilaan. Itäisimmät Varsinais-Suomen havainnot ovat Liedosta. Kesällä 2022 lajin yksiöitä löytyi myös Lahden seudulta.

Ruotsissa hietasisiliskoa tavataan, joten voisi olla mahdollisuuksien rajoissa, että liskot olisivat levinneet omin jaloin Ruotsin puolelta saaristoa pitkin. Saaristosta ei kuitenkaan ole pystytty vahvistamaan hietasisiliskoja, vaikka huhuja niistä on kuultukin. Näin ollen Suomeen levinneen kannan alkuperä pysyy arvoituksena.

Suomen rajojen ulkopuolella hietasisiliskon lähimmät tunnetut elinalueet ovat Venäjän Karjalassa hyvin lähellä Suomen rajaa. Koska yllä mainitut havainnot on tehty Lounais-Suomesta, ei ole uskottavaa, että liskot olisivat pystyneet omatoimisesti leviämään Suomen läpi kenenkään huomaamatta.

Karjalan lisäksi lajia tavataan lähialuellamme Baltiassa sekä Keski- ja Etelä-Ruotsissa. Keski-Euroopassa lajia tavataan laajalti, Britanniasta Venäjälle ja Ranskasta Balkanin niemimaalle. Välimeren alueella: Iberian niemimaalla, Italiassa tai Kreikassa sen korvaavat muut sisiliskolajit. Idässä levinneisyys jatkuu Keski-Aasiaan.

Hietasisilisko on perinteistä sisiliskoa aavistuksen suurempi. Hietasisiliskon pituus kuonosta kloaakin aukolle jää yleensä alle 9 cm. Häntä on vartaloa pidempi, toisinaan jopa lähes tuplasti vartalon pituinen, jolloin kokonaispituus voi nousta yli 20 cm. Hietasisilisko on myös ruumiinrakenteeltaan sisiliskoa tanakampi, mikä lisää suuruuden tuntua. Väritys on hyvin vaihteleva: Koiraan kyljet voivat, erityisesti lisääntymisaikaan olla vihreät tai vihertävät. Selän yläosa on ruskea. Koiraan vihreiden kylkien ja ruskean selän välillä on usein vaalean ruskeat alueet, jotka muodostavat niskasta hännän päähän kulkevan vaalean juovan. Naaraat ja nuoret yksilöt ovat kauttaaltaan rusehtavia tai harmahtavia. Selässä ja kyljissä on molemmilla sukupuolilla tummia pisteitä, läiskiä tai silmätäpliä. Vatsapuoli on selkää vaaleampi ja vähemmän kuvioitu. Erityisesti ruskeaa naarasta voi olla hankala nopeasti erottaa sisiliskosta.

Hietasisiliskon tyypillinen elinympäristö, on lajin nimen mukaisesti, kanervaa kasvava hietanummi, hiekkakuopan laita-alue tai muu aurinkoinen, kuiva ja hiekkapohjainen paikka, missä on tiheää kasvillisuutta. Keski-Euroopassa niitä tavataan myös puutarhoissa, teiden ja rautateiden laidoilla, sekä peltojen reunoilla. Lisko on päiväaktiivinen, ja liikuskelee usein matalan kasvillisuuden, Suomessa kanervien, seassa ravintoa etsimässä.

Alppimanteri (Ichthyosaura alpestris)

Toukokuussa 2013 luontokuvaajat löysivät kaarinalaisesta metsälammesta omituisen näköisiä salamanterieläimiä. Valokuvien perusteella eläimet määritettiin alppimantereiksi (aiemmalta nimeltään alppivesilisko). Joukossa oli molempia sukupuolia. Alkuvuosina kannan oletettiin rajoittuneen kahteen metsälampeen, mutta sittemmin alppimantereita on löytynyt lukuisista paikoista Paimiosta Maskuun leviävällä alueella. Lounais-Suomen ja lajin luontaisten keskieurooppalaisten elinalueiden pitkän välimatkan takia on selvää, että nämä salamanterieläimet ovat ajautuneet Suomeen tavalla tai toisella ihmisen mukana, ja ovat näin ollen vieraslaji kotomaamme luonnossa.

Alppimanterin tieteellinen nimi on viime vuosina vaihtunut useaan kertaan taksonomien tehdessä työtään. Perinteisesti laji tunnettiin nimellä Triturus alpestris. Tovin se kulki nimellä Mesotriton alpestis, kunnes nykyään käytössä oleva Ichthyosaura alpestris vahvistui uudeksi nimeksi. Matelijoiden ja sammakkoeläinten nimistötoimikunta on esittänyt lajin suomenkieliseksi nimeksi alppimanteria. Aikaisemmin laji tunnettiin suomeksi nimellä alppivesilisko.

Lajia tavataan läntisessä Keski-Euroopassa ja Balkanin niemimaalla Kreikkaan saakka. Suomea lähimmät kannat ovat eteläisessä Tanskassa ja Pohjois-Saksassa. Lajista tunnetaan levinneisyysalueellaan useita alalajeja, jotka eroavat toisistaan erityisesti koiraan kutuasun ulkonäön perusteella.

Alppimanterin kokonaispituus voi saavuttaa 12 cm, mutta useimmiten ne jäävät tätä pienemmiksi. Koiraat ovat naaraita pienempiä. Lajille tyypillistä on tumma selkäpuoli ja keltainen tai oranssi, yleensä kuvioton vatsa. Suomessa tavatut alppimanterinaaraat ovat erityisen tummia. Nopeasti katsoen eläimet voivat vaikuttaa lähes mustilta, ja muistuttavat siten selkäpuoleltaan suuresti rupimanteria. Rupimanterista alppivesiliskot on kuitenkin helppo erottaa vatsapuolen perusteella: rupiliskon oranssia vatsaa kuvioivat tummat läiskät, kun alppimanterien vatsa on yleensä tasaisen oranssi. Kutuasuisilla koirailla on yhtenäinen, hyvin matala ja tasareunainen harja, sekä kyljissä tummia täpliä ja sinertävää väritystä. Alpeilla lajista tavataan neoteenisia kantoja, jollainen saattaisi olla mahdollinen myös Suomen karuissa oloissa.

Alppimanterit viihtyvät valtaosan vuodesta vedessä, tai veden välittömässä läheisyydessä. Ne viihtyvät monenlaisissa lammissa, sekä avoimessa, että metsämaastossa. Maalle noustuaan alppimanterit viihtyvät viileissä, kosteissa paikoissa.