Anatomiasta ja fysiologiasta

Seuraavassa tutustutaan joihinkin sammakkoeläinten anatomian ja fysiologian yksityiskohtiin. Jos haluat saada kattavamman kuvan sammakkoeläinten anatomiasta tai fysiologiasta, tutustu johonkin alan oppikirjaan, joista muutamia on listattu tämän sivun kirjallisuutta-sivulla. Sammakon anatomiaan voi tutustua myös Virtual Frog Dissection Kit -sivuston avulla.

Iho

Sammakkoeläimien iholla on paljon limarauhasia, joiden erittämä lima suojelee sammakon ihoa niin fyysisiltä vahingoilta, kuin auttaa sammakkoa säilyttämään nestetasapainonsa. Sammakkoeläimet hengittävät keuhkojensa ja kidustensa lisäksi myös suoraan ihonsa läpi kaasuja vaihtamalla. Tämän takia iho on ohut ja sammakkoeläimille erityisen tärkeä elin. Limarauhasten lisäksi monilla lajeilla on ihollaan myrkkyrauhasia, jotka erittävät ihon pinnalle myrkyllisiä, tai ainakin suuhun tai limakalvoille joutuessaan ärsyttäviä ainesosia. Myrkkyjen tarkoituksena on sekä suojata sammakkoeläimiä suuremmilta saalistajilta, että suojella herkkää ihoa sieniltä, bakteereita ja muilta haitallisilta mikroskooppisilta eliöiltä joita on runsaasti sammakkoeläinten suosimissa lämpimissä ja kosteissa elinympäristöissä. Myrkkyrauhasia sijaitsee hajanaisesti ympäri ihoa, mutta erityisen runsaasti esimerkiksi korvallisrauhasten pinnalla. Oheisessa kuvassa rupikonnan korvallisrauhasella (silmän takana sijaitseva suurempi patti) näkyvät ”kraatterit” ovat myrkkyrauhasten aukkoja ihon pinnalle.

Rauhasten lisäksi ihossa on myös runsaasti värisoluja. Monien sammakoiden ihonväri voi vaihdella ympäristön ja sammakon mielialan mukaan, mutta vaihtelut ovat yleensä vain värisävyn muutoksia, tai muutoksia kahden eri värin välillä. Kameleonttimaisia monen värin välillä vaihtajia sammakot eivät ole.

Sammakkoeläimet luovat säännöllisesti nahkansa. Vanhan nahan uloin kerros irtoaa uuden päältä läpinäkyvänä ohuena kerroksena, jonka sammakkoeläimet usein syövät nahanluonnin jälkeen. Vanhan nahan syömällä mitään ei mene hukkaan, vaan ihon pinnassa olleet hyödylliset ainesosat saadaan kierrätettyä uudelleen eläimen käyttöön.

Hengitys

Joillakin sammakkoeläimillä, kuten vaikkapa konnilla on melko kehittyneet keuhkot. Toisilla ne puolestaan ovat alkeellisemmat, tai voivat puuttua käytännössä kokonaan. Nämä eläimet suorittavat kaiken tarvitsemansa kaasujen vaihdon suoraan ihonsa läpi. Myös ne sammakkoeläimet, joilla on keuhkot hengittävät jonkin verran myös ihonsa kautta, ja tämän ansiosta esimerkiksi monet vesiliskot pystyvät pysyttelemään veden alla hyvinkin pitkiä aikoja ilman että niiden tarvitsee välillä käydä pinnassa hakemassa ilmaa. Afrikassa puroissa elävä karvasammakko (Astylosternus robustus) on vienyt ihon kautta hengityksen kaikista pisimmälle niin. Kun eläin lisääntymisaikana viettää aikaansa vedessä, kasvaa sen ruumiin ja reisien sivuille ohuita karvamaisia ulokkeita, joiden tarkoitus on lisätä ihon pinta-alaa ja näin auttaa sammakkoa saamaan vedestä entistä enemmän happea ihonsa läpi.

Kun katsoo tarkkaan minkä tahansa sammakkoeläimen kurkun ihoa, huomaa sen liikkuvan jatkuvasti: sammakkoeläin pumppaa tällä liikkeellä ilmaa edes takaisin. Osa ilmasta ajautuu keuhkoihin, osan hapesta eläin ottaa talteen jo kurkkunsa ihon kautta.

Toukkavaiheessa sammakkoeläimet hengittävät kiduksilla, ja joillakin täysin vedessä elävillä lajeilla kidukset säilyvät käytössä läpi elämän. Toukkien kidukset voivat olla joko ulkoiset tai sisäiset. Ulkoisia kiduksia tavataan hyvin nuorilla sammakoiden nuijapäillä, sekä salamanterien toukilla. Vanhempana sammakoiden toukkien kidukset muuttuvat sisäisiksi. Tällöin ulkoiset kidukset surkastuvat, ja ainoa mikä kiduksista jää näkymään ulospäin on veden ulostuloaukko eläimen kyljellä. Sisään kiduksiin vesi kulkee toukan suun kautta.

Lihaksisto ja luusto

Sammakkoeläinten luusto ja lihaksisto on erikoistunut aina lajin elintapojen mukaisiin vaatimuksiin. Esimerkiksi hyppimällä liikkuvilla sammakoilla on voimakkaat takajalkojen lihakset, kun taas akvaattisten salamantereiden pääasiallinen uimaväline on häntä, ja niin hännän lihaksisto on tärkeämmässä osassa.

Yhteistä kaikille sammakkoeläimille on se, että niillä on vain yksi kaulanikama. Se yhdistää pääkallon ja selkärangan kahdella ”nastalla”. Tämän rakenteen takia sammakkoeläimet pystyvät liikuttamaan päätään vain ylös ja alas. Jos ne haluavat katsoa sivulle, joutuvat ne kääntämään vartaloaan.

Sormia sammakkoeläimillä on yleensä neljä ja varpaita viisi, mutta niiden määrä saattaa vaihdella lajeittain.

Hampaat ja kieli

Lähes kaikilla sammakkoeläimillä on suussaan hampaita, joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta. Hampaat eivät ole erityisen suuret, eivätkä leuat voimakkaat, joten ihmistä purressaan sammakkoeläimet yleensä korkeintaan naarmuttavat ihoa. Suurimmat lajit voivat kuitenkin saada aikaan myös avohaavoja. Pienet ja terävät hampaat soveltuvat kuitenkin mainiosti siihen mihin ne on suunniteltukin: ötököiden vangitsemiseen ja paikoillaan pitämiseen. Sammakkoeläimet eivät pureksi ravintoaan, vaan nielevät saaliinsa kokonaisina.

Useimmilla sammakkoeläinlajeilla on myös kookas ja lihaksikas kieli. Sen pituus ja muoto vaihtelevat, ja joillakin salamantereilla se voi olla pituudeltaan jopa kolmasosa eläimen ruumiin pituudesta (ilman häntää). Toisin kuin satukirjat ja sarjakuvat antavat usein ymmärtää, sammakoilla sen sijaan ei ole pitkää kieltä. Sammakoiden kieli on usein kiinnittynyt suuontelon pohjaan suun etuosaan, eikä se ole kuin joidenkin millien tai senttien mittainen. Kielen voi kuitenkin viskata tai rullata ulos, ja se on monilla lajeilla alapinnaltaan tahmea, joten saaliseläin tarttuu siihen kiinni. Joiltakin sammakkoeläimiltä, erityisesti monilta vedessä asuvilta lajeilta kieli on käytännössä surkastunut.