Manteri
Lissotriton vulgaris
Manteri on pieni ja piilotteleva salamanterieläin. Aikaisemmin laji tunnettiin nimellä ”vesilisko”, mutta koska eläin ei ole lisko, haluttiin harhaanjohtavasta nimestä päästä eroon. Matelijoiden ja sammakkoeläinten nimistötoimikunta esitti uudeksi nimeksi ”manteria”, mikä viittaa lajin oikeaan eläinryhmään salamanterieläimiin.
Vaikka laji maamme etelä-, ja keskiosissa on verraten yleinen ja runsaslukuinen, ei kovin moni ole päässyt manteria näkemään. Helpointa manterin löytäminen on huhti-toukokuussa, jolloin ne kerääntyvät suurinakin laumoina ojiin, lampiin ja lätäköihin kutemaan.
Vielä jokin aika sitten manterin tieteellinen nimi oli Triturus vulgaris, mutta nykykäsityksen mukaan pienet eurooppalaiset manterilajit kuuluvat omaan Lissotriton-sukuunsa, jolloin manterin tieteelliseksi nimeksi muodostuu Lissotriton vulgaris.
Ulkonäkö ja koko
Manterit ovat muodoltaan liskomaisia otuksia, joilla on neljä raajaa, pitkä häntä ja pitkulainen, lieriömäinen ruumis. Kutuajan ulkopuolella manterit ovat selkäpuoleltaan kellanruskeita, oliivinvihreitä tai ruskeita. Vatsapuoli on keskeltä kirkkaan oranssi, keltainen tai punainen. Sekä vatsassa, että selkäpuolella on tummia läiskiä.
Kutuaikaan koiraat kehittävät erityisen kutuasun, johon kuuluupäästä pyrstön kärkeen ulottuva yhtenäinen sahalaitainen tai aaltoileva, 3–6 milliä korkea harja. Kutuaikana eläimen värit ovat myös kirkkaammat ja kyljissä ja vatsassa olevat täplät suurempia. Lisäksi takajalkojen varpaissa on pienet räpylät.
Manteri on hyvin pienikokoinen, eikä se koskaan saavuta yli 11 sentin kokonaispituutta. Tästäkin noin puolet on häntää. Suomessa suurimmat yksilöt ovat häntineen olleet 9,2 senttimetrin mittaisia.
Rupimanterista (ent. rupilisko) manterin erottaa vaaleamman värityksen, sileämmän ihonsa ja pienemmän kokonsa avulla. Lisäksi kutuaikaisen koiraan harja on yhtenäinen, kun taas rupimanterin selässä ja hännässä olevat harjat ovat erilliset. Manterin kurkku on pohjaväritykseltään vaalea, rupiliskon tumma. Alppimanterista (ent. alppivesilisko) manterin erottaa myös kurkun värityksen avulla: manterin kurkun pohjaväri on vaalea, alppimanterin oranssi.
Suomessa tavattavien manterilajien kurkun värityksen erot.
Levinneisyys
Suomessa manteria tavataan Oulun korkeudelle saakka. Pohjoisessa havainnot ovat kuitenkin aivan yksittäisiä, ja pääesiintymisalue on eteläisessä Suomessa.
Elinympäristö
Mantereita tavataan hyvin monenlaisilla kosteilla alueilla, kuten puutarhoissa, metsissä, niityillä ja pelloilla. Helpoiten niitä kuitenkin näkee kutuaikana vedessä. Kutu lasketaan rehevään lampeen, ojaan, lahdekkeeseen, tai jopa rantakallioille jääneeseen murtovesilammikkoon.
Elintavat
Manteri viettää valtaosan vuodesta maalla. Tällöin, kutuajan ulkopuolella eläin piilottelee päivisin kivien ja kantojen alla, ja liikkuu lähinnä öisin ja sateisella säällä. Tänä aikana manteria on melko hankala löytää maastosta, ja sen maaelämän yksityiskohdat ovatkin hieman hämärän peitossa. Se kuitenkin tiedetään, että yöaikaan saalistaessaan salamanteri liikkuu maan rajassa, ja saalistaa ravinnokseen pieniä selkärangattomia.
Kutuaikaan vedessä eläessään laji on aktiivinen myös päivisin, ja tällöin niitä näkee uiskentelemassa matalassa vedessä kasvien seassa. Nuoret poikaset viettävät muutaman vuoden maaelämää ennen kuin palaavat ensimmäisen kerran takaisin veteen kutemaan.
Talvehtiminen
Manterin horros alkaa elo-syyskuussa. Laji horrostaa maassamme pääosin kuivalla maalla erilaisissa maakoloissa, mutta ilmeisesti toisinaan myös vesien pohjassa. Keväällä manterit tulevat esiin huhti-toukokuussa.
Lisääntyminen, kasvu ja ikä
Manterin kutu alkaa etelässä huhti-toukokuussa, pohjoisempana touko-kesäkuussa. Kutu lasketaan tiheäkasviseen seisovavetiseen matalaan lampeen, ojaan tai jopa kalliolla sijaitsevaan (murtovesi)lammikkoon.
Koiraat saapuvat kutuvesiin ennen naaraita ja alkavat etsiä itselleen kumppania. Kun tällainen löytyy, aloittaa koiras kosiotanssinsa: se uiskentelee naaraan yläpuolella esitellen punasävyistä vatsaansa, värisyttää pyrstöään ja hankaa kuonollaan naaraan kylkiä ja suuta. Kun naaras on valmis parittelemaan, joskus vasta parin päivän kosiomenojen alusta, hankaa se kuonollaan koiraan viemäriaukon seutua. Tällöin koiras laskee veden pohjalle siittiöpakettinsa, mistä naaras poimii sen viemäriaukkoonsa. Hedelmöitys on sisäinen, ja siitä jonkin ajan päästä naaras alkaa laskea munia.
Munat joita on 200-300 ovat vaaleanruskeita ja halkaisijaltaan puolentoista millin kokoisia. Pitkänomaisen hyytelökapselin kokonaisläpimitta on kolmen millin tietämillä. Naaras kiinnittää munat yksittäin vesikasvien lehtiin ja taittaa lehden vielä munan suojaksi sen ympärille. Munien laskuun kuluu kokonaisuudessaan aikaa useampia viikkoja, ja välillä naaras voi viettää välipäivän ruokailua varten.
Munat kuoriutuvat 2-3 viikon kuluttua, ja kuoriutuvat toukat ovat tällöin noin kuuden millin mittaisia. Manterin poikasilla hännän pää on terävä, kun taas rupimanterilla se on jouhimainen. Toukkien kasvunopeus riippuu, kuten kaikilla sammakkoeläimillä, veden lämpötilasta, mutta 3-4 kuukauden kuluttua kuoriutumisesta poikaset ovat kolmen-neljän sentin mittaisia ja nousevat vedestä. Toisen kesänsä lopulla ne ovat reilun neljän sentin mittaisia ja kolmantena vuotenaan, ollessaan 6-8 sentin mittaisia manterit palaavat jälleen veteen ja alkavat lisääntyä.
Manterit jäävät ilmeisesti luonnossa yleensä alle kahdeksanvuotiaiksi, mutta niiden tunnettu ikäennätys on 20 vuotta.
Koiras uimassa pintaan haukkaamaan happea.
Naaras on noussut kannolle.
© 1999-2024 | Niina & Joonas Gustafsson